Artemis Kelosaari avaa kirjailijahaastattelussa uutuusromaaninsa Etelän poika taustoja

Artemis Kelosaari on kirjailija ja toimittaja, jonka esikoisromaani Omenatarha (2017) herätti huomiota rohkealla homoeroottisuudellaan. Pyry Palermo haastatteli Kelosaarta tämän uutuusromaanista.

Heinäkuussa ilmestynyt Kelosaaren toinen romaani Etelän poika on seikkailutarina, jossa käänteiden lomaan kietoutuu niin romantiikkaa kuin mustaa huumoria.

Kelosaaren sukujuuret ovat Itä-Suomessa. Etelän pojassa myös kotiseuturakkaus pääsee esiin. Korvenmiesten maailman voi katsoa jatkavan Tom of Finlandin fantasioita voimakkaista nahkamiehistä suomalaiskansallisessa ympäristössä.

Tarina alkaa etelästä, jossa asuva nuori Leimu saa tietää olevansa pelättyjen korvenmiesten sukua. Hän päätyy lähtemään itään korvenmiesten matkaan, opettelemaan heidän tavoilleen isänsä jalanjäljissä.

Mistä tarina sai alkunsa? Oliko aiemmin kirjoittamallasi samaan maailmaan sijoittuvalla novellilla tekemistä asian kanssa?

Kirja syntyi osaksi samasta väliinputoajuuden tunteesta ja itsensä etsimisestä kuin runokokoelmani Sininen, valkoinen ja sateenkaari, jota kirjoitinkin pitkälti päällekkäin tämän kirjan kanssa: isojen kaupunkien tiedostavat kulttuuripiirit ja maaseudun hetero- ja muukin normatiivisuus. Kirjassa näkyy myös lapsesta asti elänyt rakkauteni veneilyä ja järviä kohtaan.

Post-apokalyptinen maailma, jossa on keskenään lisääntyviä miehiä, alkoi syntyä päässäni vuonna 2016. Ajatus miehen tekemisestä raskaaksi on minulle jonkin sortin fetissi, ja minullehan ”kynä on kyrvän jatke” eli seksuaalinen energia ruokki luomistyötäni. Aika nopeasti maailma kehittyi sellaiseksi kuin se on, ja eräät romaanin keskeiset hahmotkin saivat muotonsa, nimittäin pahispari Ikivaino ja Paatsama. Kesällä 2018 kirjoitin heidän avioliittonsa alusta kertovan novellin Kaunis ja hyödytön, ja se julkaistiin Hopeapisaroita-antologiassa joitakin vuosia myöhemmin. Olin kuitenkin jo keväällä 2018 hahmotellut muitakin korvenmiesten maailmaan sijoittuvia juoni-ideoita. Etelän pojan pääjuoni, Leimun tarina, syntyi tuon vuoden pääsiäisyönä, perheeni huvilalla Kiteellä. Toinen samoihin aikoihin keksimäni idea – järjestettyä avioliittoa etelään pakeneva nuori korvenmies – päätyi romaanin sivujuoneksi. Etelän pojan varsinainen kirjoitustyö alkoi korona-aikana.

Kärsin kirjoitusblokista ja yleisestä karanteeniketutuksesta, ja erityisesti olin suruissani siitä, kun en voinut sukuni perinteiden mukaisesti mennä pääsiäiseksi Kiteelle. Aloin kirjoittaa jotain, mikä vain tuntui hauskalta: pitkää korvenmiestarinaa. Paljon itämurretta ja obskuureja murresanoja, paljon laivoja ja vesireittejä. Lopun kohtaus, jossa Leimu ajaa isänsä laivaa aluksi paniikissa ja kömpelösti, syntyi alun perin unesta, jota yhteen aikaan näin toistuvasti.

Sanoit, että seksuaalinen energia ruokkii luomistyötäsi. Ajatteletko sen näkyvän siinä, miten tai mistä kirjoitat? Miten määrittelet ylipäätään luomisvoiman ja sen suhteen seksuaaliseen energiaan?

Yksi sana: tuli. Se metafyysinen tuli, johon korvenmiehetkin uskovat. Eräitä sen ilmenemismuotoja ovat seksuaalinen ja luova energia, jotka ovat siis peräisin tästä samasta lähteestä. Jos siis olette miettineet, miksi teksteissäni on niinkin paljon erotiikkaa.

Avaisitko tekstissä esiintyviä käsitteitä ”tuli” ja ”marrasnielu”? Mistä olet ammentanut niihin taustaa, ja ovatko ne saaneet omassa käsittelyssäsi mahdollisesti olemassa olevaan mytologiaan jotakin lisää?

Nämä korvenmiesten maailmankuvan peruskäsitteet tulevat ihan omasta henkilökohtaisesta filosofiastani. Ne on havaittavissa jo runoteoksessani Kaupunki rämeen päällä, joskaan ei ihan noilla termeillä. Ne voi ymmärtää ajattelemalla sitä, mitä ne konkreettisesti ovat: ajattelemalla marraskuun loputtoman pimeää ja kylmää yötä idän korpimailla ja jossain sen keskellä palavaa nuotiota, sen valoa ja lämpöä. Tuli merkitsee itsetietoisuutta ja ajattelua, mutta myös rationaalisuuden tuolla puolen olevaa elämän ja olemassaolon tahtoa. Tuli on se, joka saa nousemaan sängystä, toimimaan päämääriensä mukaan ja pitämään puolensa. Oikeastaan se on lähellä perisuomalaista sisun käsitettä. Marrasnielu taas tarkoittaa itsensä kadottamista ja eksistentiaalista tyhjyyttä. Luulen, että ainakin jokainen, joka on joskus kärsinyt masennuksesta tai traumoista, tunnistaa mistä puhun.

Luonto kehystää ja myös määrittää aika lailla korvenmiesten elämää. Tekstistä huokuu myös kotiseuturakkautta. Mitä luonto sinulle merkitsee? Mistä hait vaikutteita luontokuvaukseen?

Etelän pojassa halusin kuvata luontoa kaksijakoisena, yhtä aikaa pyhänä ja pahana. Pitkälti sellaisena kuin monet luonnon keskellä elävät kansat, myös esimodernit suomalaiset, ovat sen kokeneet. Ajatellaan järvenselkää. Sen äärimmäiset mittasuhteet tuottavat ylevän, eräänlaisen pyhän, kokemuksen. Tyynenä kesäiltana se on täydellinen idylli. Se on siunaus jokapäiväisen elämän kannalta: kulkureitti ja kalansaaliiden koti. Mutta niinkin voi käydä, että kaloja ei tulekaan tai syysmyrskyssä kuohuva järvi kaataa veneesi ja hukuttaa sinut. Luonnon suuruus ja toisaalta sen perimmäinen välinpitämättömyys – alkuperäinen eksistentiaalinen angsti, alkuperäinen marrasnielu – nousee käsittelyyn parissakin kohdassa kirjaa.

Kerroit, että eräs laivakohtaus on otettu unesta. Oletko aiemminkin hyödyntänyt unia kirjoittamisessa ja jos olet niin millä tavalla?

Näin on. Isälläni oli vanha iso puuvene, kun olin lapsi, ja joskus parikymppisenä näin toistuvasti unta, jossa ajoin kyseistä venettä erittäin kaoottisesti. Unikuvia on päätynyt joihinkin runoihini, mutta selvin esimerkki löytyy novelleistani. Toinen toistuva uni samalta ajalta oli sellainen, jossa kuljen rapistuneessa pitsihuvilassa ja elegantisti pukeutunut muumioitunut nainen hyökkää kimppuuni. Tämä hahmo päätyi nekropunk-novellieni sankarittareksi ja sai nimen Charlotta Qvellstierna.

Leimu löytää oman kotinsa yhteisöstä, jonka osana hän kasvaa siksi ihmiseksi, joka hän olisi ollut muutenkin, mutta nyt oikeassa paikassa. Miten koet juurien löytämisen ja niiden tutkimisen, tai ylipäätään niiden tiedostamisen, vaikuttavan kokemukseen siitä, että on kotonaan yhtään missään? Entä mitä koti sinulle merkitsee?

Korvenmiehet ajattelevat, että niin kuin tähdet taivaalla näyttävät kiertävän paikallaan pysyvää Taivaannaulaa eli Pohjantähteä, myös ihmisellä on jokin paikka, joka pysyy. Korvenmiehet elävät usein kiertelevää elämää pitkin järviä ja erämaita, mutta palaavat aina vähintään talveksi sukunsa kotitaloon. Taivaannaula-myytti palautuu suomalaiseen mytologiaan, ja monilla muillakin kansoilla on ollut vastaavia ajatuksia maailman navasta tai akselista. Kuten koko olemassaoloa, juuria ja täten kotia voi perustella faktoilla, mutta lopulta niiden merkitys ulottuu näiden tuolle puolen. Monilla meistähän on juuria tai fyysisiä asuinpaikkoja eri puolilla Suomea, mutta jokin näistä yksinkertaisesti tuntuu eniten kodilta. Sen vain tietää. Minulle se on Kiteellä, mailla jotka ovat kuuluneet suvulleni toistasataa vuotta.

Minkälaista taustatyötä jouduit tekemään kirjaa varten?

No, minulla oli Karttapaikka koneella auki melkein koko ajan kun kirjoitin ja mietin korvenmiesten vesireittejä… Paperikarttaan piirtelin eri korvenmiessukujen alueiden rajoja. Hauskin esimerkki lienee se, kun kesällä 2022 olimme puolisoni Rimma Erkon kanssa vuokraveneellä Etelä-Saimaalla ja kuljimme esim. Tulisalmen eli Tullisalmen läpi. Yhdessä vaiheessa tajusin, että hitto, ei se lopun takaa-ajokohtaus voi mennä niin kuin olin sen silloin kirjoittanut! Kirjoitin sen sitten uusiksi siltä pohjalta kuin olin itse niissä maisemissa ajellut ja hahmottanut, mikä toimisi.

Sanoit, että kirjoitusprosessi erosi viimeaikaisista. Aloit spontaanisti kirjoittaa jotakin hauskalta tuntuvaa. Voiko sanoa, että tämän kirjan myötä olisi myös löytynyt omempi tapa kirjoittaa fiktiota vai onko se enemmän kirjakohtaista, miten kutakin teosta sopii tai voi kirjoittaa?

Kyllä. Opin tästä kirjasta, että älä yritä liikaa, ole vain niin hullu kuin olet. Seuraa tultasi.

Tämä on trilogian ensimmäinen osa, joka toimii hyvin myös itsenäisesti. Mikä sai tarttumaan isotöiseen trilogiaprojektiin? Tuntuuko lukkoon lyötyjen tarinalinjojen kanssa tasapainoilu luontevalta myös silloin, kun erityisesti viihtyy kirjoittaessa?

Koko romaani lähti osin siitä, kun ajattelin, että korvenmiesmaailma on niin omalaatuinen ja valmis maailma, että sääli sitä olisi jättää vain yhden novellin miljööksi. Pakko siitä on ainakin romaani kirjoittaa. Ja mikseipä saman tien vaikka trilogiaa? Lukkoon lyödyt tai ainakin pääkohtina hahmotellut tarinalinjat taas ovat pikemminkin kirjoittamisen apu. Ilman niitä lähtisi vain harhailemaan tai polkemaan paikallaan.

Kirjoitamme yleensä jollekin tai joillekin muillekin kuin vain itsellemme. Millaisena näet niin sanotun kohdeyleisösi tälle kirjalle? Koetko saavasi voimaa lukijoista ja siitä, että teksti löytää lukijansa? Jos näin on, millä tavalla se auttaa jatkamaan kirjoittamista?

Olen oikeastaan aika huono miettimään kohdeyleisöjä. Kirjoitan tekstejä, jollaisia itse haluaisin lukea. Esimerkiksi klassista tarinarakennetta noudattavan fantasiaseikkailun, joka sijoittuu minulle läheisiin maisemiin. Ja jossa – kerrankin – miestä rakastava ja vielä itämurretta puhuva mies on maskuliinisuuden huipentuma, jota kaikki muut joutuvat pelkäämään. Jos minä en kirjoita romaania, jossa minun kaltaiseni olento on luomakunnan kruunu, ei sitä kukaan muukaan tee. En kuitenkaan usko olevani ainoa, joka kaipaa perinteistä paatoksellista tarinaa sodasta ja rakkaudesta – ilman postmoderneja venkoiluja – mutta omasta näkökulmasta. Erityisesti erilaiset ”sateenkaarikansaan” niputetut miehet, jotka eivät näe maskuliinisuutta pelkästään negatiivisena asiana, ovat sellainen muutoin varsin näkymätön ryhmä, jonka toivon löytävän tämän kirjan.

Mikä on itsellesi fiktion kirjoittamisessa tärkeintä? Miten koet, että se tämän kirjan kohdalla toteutui?

Tärkeintä on luoda jotain ainutlaatuista. Siinä olen kyllä onnistunut. Vai milloin olette viimeksi nähneet post-apokalyptistä itäsuomalaista nahkahomofantasiaa?

Vielä lopuksi, mitä kirjan päähenkilön Leimun voisi kuvitella ajattelevan, jos hän päätyisi meidän maailmaamme?

Iso osa siitä varmaan näyttäisi hänen silmissään lähinnä etelältä… mutta enemmän häntä, kuten korvenmiehiä ylipäätään, luultavasti hämmentäisi miehekkäiden miesten korostettu heterous. Siis miten kukaan voi väittää olevansa oikea mies, jos haluaa paritellakin NAISTEN kanssa?

Lisää Etelän pojasta teossivulla.