Toisinkoinen nimeltä Debytantti

Osuuskumma julkaisi syyskuussa akateemiseen maailmaan sijoittuvan Debytantti-romaanin. Sen kirjoittaja Satu Piispa-Hakala on kirjailija ja väitöskirjatutkija, jolta on aiemmin julkaistu Pieniä sankaritekoja -romaani (Aarni 2015) sekä novelleja eri kokoelmissa. Hänen toinen romaaninsa Debytantti sijoittuu tulevaisuuden yliopistomaailmaan, jossa päähenkilö Ennen pyrkii nousemaan tieteentekijäksi. Apua hän saa Baobabilta, joka on menneisyyden louhinnan supertähti.

Teos yhdistää tuoreella tavalla aineksia scifistä solarpunkiin ja romantiikasta inhorealismiin. Tarina herättää kysymyksiä eritoten vallasta ja sen väärinkäytöstä. Maailma, johon Debytantti sijoittuu, on tietoon perustuva utopia, jossa on selviä kaikuja solar- ja hopepunkista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarina olisi välttämättä toiveikas.

Pyry Palermo haastatteli Piispa-Hakalaa hänen toisen romaaninsa synnystä.

Debytantti on toinen romaanisi. Miten prosessi erosi edellisestä? Millainen prosessi ylipäätään oli?

Debytantin ensimmäinen versio syntyi kirjailija Anne Leinosen kokoamassa ja johtamassa Usva-akatemiassa. Hän sai Koneen Säätiön rahoituksen utopian kirjalliseen tutkimiseen. Opiskelin silloin Joensuussa erityispedagogiikkaa ja kirjoitin Debytanttia iltaisin käsin, isoon mustakantiseen muistivihkoon. En kirjoittanut järjestyksessä, vaan siltä kohdalta, mikä mieleen tuli ja johon tunsin vetoa. Koostin fragmenteista aina jotain osaa akatemian jäsenten vertaiskommentointia varten. Luimme akatemiassa ristiin toistemme enemmän ja vähemmän valmiita käsikirjoituksia. Myös esikoisteos syntyi fragmenteista, ne ovat episodeina Pienissä sankariteoissa Debytanttia paremmin näkyvillä. Nyt, kun kirjoitan kolmatta samalla alkuvaiheen metodilla, herää ajatus, että taidan olla fragmentaarinen kirjoittaja, joka tutkii samalla, mihin ajatukset ja tekstit kokonaisuudessa liittyvät. Eli yllättävän samankaltaisia ovat romaaniprosessini olleet.

Sinulla on yliopistotausta ja päivätyössäsi toimit opettajankoulutuksen ja digipedagogiikan parissa. Debytantissa liikutaan akateemisissa piireissä ja opetuksellakin on siinä roolinsa. Millaista oli pohtia tulevaisuuden mahdollisuuksia ja rajoituksia opiskelussa tarinaa vasten?

Fantasiointi oli ihanaa! Elämme juuri nyt murrosta oppimisessa ja opettamisessa. Näin siis minua paljon viisaampien opetusteknologien ja kasvatustieteilijöiden mukaan. Generatiivinen tekoäly muuttaa käsityksiämme oppimisesta ja opettamisesta, jopa tiedosta ja tietämisestä. Voi hyvin olla, että ideani tulevaisuuden tutkimuksesta ja korkeakouluopetuksesta ovat varsin kilttejä ja kiinni tässä päivässä. Tai että esimerkiksi opetuksen äärimmäinen henkilökohtaistaminen on paljon lähempänä kuin mitä ajattelin Debytanttia kirjoittaessa. En siis ole millään tavalla tekoälyjen asiantuntija, tutkin opettajia eli keskityn ihmisresurssiin digitalisoituvassa koulussa.

Olet valmistunut kirjallisuusterapiaohjaajaksi 2011. Miten päädyit kouluttautumaan hyvinvointikirjoittamisen alalle?

Sairastuin masennukseen 2008. Onnekkaan sattuman kautta päädyin kirjallisuusterapeuttiseen ryhmään, jossa kirjoitimme sekä verkkoympäristössä että viikon mittaisilla lähijaksoilla. Jossain vaiheessa ryhmän kuluessa ja pahimmasta toivuttuani tajusin, että ohjaajamme tekevät tekstejä meidän kanssamme työkseen. Koska olin kirjoittanut itseni paremminvoivaksi, halusin jakaa sitä muille kouluttautumalla.

Kerrotko mitä kirjallisuusterapia oikeastaan on?

Kirjallisuusterapia on luovaa terapiaa, jossa luetaan ja kirjoitetaan sekä jaetaan tekstejä. Usein siis kirjoitetaan ns. kasvuryhmässä, jossa oleellinen elementti on vertaisuus. Itse olen ohjannut esimerkiksi lähisuhdeväkivallasta toipuvien naisten ryhmiä. Kokoontumisissa yleensä kirjoitetaan jonkin virikkeen pohjalta. Virikkeeksi käy runo tai piirros tai valokuva, minulla on myös erityisiä virikekorttipakkoja sekä sekalaisten postikorttien kokoelma. Myös esineitä, kuten lelueläimiä tai nappeja voi käyttää. Kaikki tekeminen ryhmässä on vapaaehtoista ja painotan erityisesti, että oma teksti kannattaa jakaa muiden kanssa vain, jos se tuntuu hyvältä ja oikealta.

Mitä hyvää kirjoittaminen sitten tekee?

On tutkittu, että säännöllinen kirjoittaminen voi tehostaa immuunipuolustusta ja helpottaa univaikeuksia. Kannattaa tutustua esimerkiksi J. W. Pennebakerin tutkimuksiin ja oppaisiin . Itse ajattelen, että esimerkiksi kun hankalan asian kirjoittaa tekstiksi, sen saa ulos itsestään ja sitä on mahdollista tarkastella toisesta näkökulmasta. Tekstin jakaminen ryhmässä ei ole välttämätöntä, mutta usein ryhmässä kirjoitetut tekstit keskustelevat ja kommunikoivat toistensa kanssa, vaikka jokainen on kirjoittanut omista lähtökohdistaan.

Miltä oma kirjoitusprosessisi näyttää kirjallisuusterapian näkökulmasta? Onko kirjallisuusterapiaohjaajan tutkinnosta hyötyä kaunokirjallisessa työskentelyssä tai siinä, miten ymmärtää omaa työskentelyään?

Nämä ovat hieman kinkkisiä kysymyksiä. Ensinnäkin kirjallisuusterapiaohjaajana ajattelen, että jokainen osaa kirjoittaa. Jos ei tunne äärimmäistä vastenmielisyyttä kirjoittamista kohtaan, voi ohjattuna kirjoittaa itselleen hyvinvointia. Sanon aina kirjoittamista ohjatessani, että en ole terapeutti enkä voi enkä saa terapoida ketään, mutta ei haittaa, jos kirjallisuusterapeuttiset virikkeet ja tehtävät toimivat terapeuttisesti, jäsentävät hankalaa elämäntilannetta tai lisäävät itsetuntemusta ja elämäniloa. Tätä kautta tietysti voisi luulla, että kirjoittaminen on minulle helppoa ja kivaa. Onhan se toki joskus, mutta kun aletaan tehdä kaunokirjallista teosta, on terapiakirjoittaminen aika kaukana. Ensimmäiset fragmentit syntyvät usein luovana leikkinä. Näistä koostuu kokonaisuus, jos on koostuakseen. Debytantti on kirjoitettu useita kertoja ns. pinkasta uudestaan. Etenkään loppuvaiheessa kirjoittamisessa ei ole mitään terapeuttista tai hyvinvointia kasvattavaa, päinvastoin joutuu moneen kertaan kohtaamaan omien kykyjensä rajat ja tuntemaan epämieluisia tunteita.

Koetko käsitteleväsi kaunokirjallisen työskentelyn kautta henkilökohtaisiakin asioita, vaikka ne eivät suoraa näkyisi tekstin aiheissa? Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee? Entä millaisena näet kirjallisuuden merkityksen yleisemmin?

Itsen läpi kirjoittamista ei oikein voi välttää, tai en minä ainakaan osaa. Kirjoittaminen on minulle tapa olla olemassa ja mahdollisuus yhteyden muodostamiseen. Koen, että osaan vuorovaikuttaa paremmin tekstillä kuin puhuen, ja usein minulle valkenee, mitä ajattelen, kun kirjoitan aiheesta. Luen paljon ja kaikenlaista, kirjallisuus on minulle läheisin taidemuoto. Luen viihtyäkseni, oppiakseni ja kasvaakseni. Haluan, että minua myös haastetaan, sisällöllisesti ja esteettisesti. Ehkä siksi, että me kaikki käytämme kieltä ja valtaosa meistä osaa myös lukea ja kirjoittaa, on kirjallisuus myös arkinen ja saavutettava taidemuoto. Jokainen pääsee kirjoittamiseen käsiksi. Melkein jokaisessa kirkonkylässäkin on kirjallisuudelle pyhitetty laitos, kirjasto. On oikeastaan aika ihmeellistä, kun kirjallisuuden merkitystä alkaa miettiä sen kautta. Toivoisin, että lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden merkitys tunnustettaisiin koko monisyisessä valtavuudessaan.

Kun kirja valmistuu, se annetaan niin sanotusti koko maailman käsiin. Millaisena koet tämän vaiheen?

*Debytantti *tuli painosta alle kahdessa viikossa, eli järkyttävän nopeasti. Minä olisin tarvinnut pidemmän sopeutumisajan! Oli kauheaa odottaa ensimmäisiä lukijapalautteita, kun itse oli vielä niin vereslihalla viimeistelyrutistuksen jäljiltä. Nyt pari kuukautta myöhemmin on aika paljon rennompi suhde teokseen. Etäisyys on kasvanut ja mielessä orastaa seuraava hanke.

Mitä opit kirjoittaessasi tätä tarinaa?

Debytantin ensimmäiset fragmentit on kirjoitettu 2016 tai 2017. Olen työskennellyt yliopistolla digipedagogiikkaa ja opetusteknologiaa tutkivassa ja opettavassa tiimissä keväästä 2018. Ajattelen, että en olisi ilman akateemista kotipesääni osannut miettiä tarpeeksi isosti teknologian suhteen. Olen myös samaan aikaan itse opetellut tekemään tutkimusta, oppimisprosessiin liittyvät tunteet, ärsytys ja ahdistus ovat kyllä Debytantissa hyötykäytössä. Ja ihan yksinkertaisesti, olen oppinut kirjoittamaan paremmin.

Kirjoittamisen prosessit ovat hyvin moninaisia ja monesti kyse on siitä, että oppii tunnistamaan, mikä toimii itselle ja mikä taas ei. Miten näet, että oma kirjoitusprosessisi on muokkautunut esimerkiksi esikoisen ja Debytantin välisenä aikana?

Hirveän vaikea kysymys, johon vastatakseen pitäisi kaivella erinäisiä muistikirjamerkintöjä vuosien varrelta. Kirjoitin Pieniä sankaritekoja -romaania ehkä 16 vuotta, jos lasketaan idean syttymisestä julkaisuun. Debytantti valmistui samalla tavalla laskien seitsemässä ja puolessa vuodessa. Eli hitaasti! Ehkä olen ainakin oppinut luottamaan, että kyllä paloista vielä hahmottuu kokonaisuus. Haluan uskoa, että seuraava tulee nopeammin.

Voisin pyöräyttää tätä kysymystä hiukan vielä. Mitä toivoisit, että olisit tiennyt jo esikoiskirjasi kirjoittamisprosessin aikana, mikä kenties sittemmin on omassa toiminnassasi selkiytynyt?

Olisinpa tiennyt miten paljon muita ihmisiä tarvitaan teoksen aikaansaamiseksi. Kustantamovaihe on tietysti itsestäänselvä: kustannustoimittajan työ on erittäin oleellista, samoin oikoluku, taitto, graafinen ilme, kansi, myynti, markkinointi ja kaikki mitä tässä en osaa listata. Mutta jo tätä ennen tarvitaan kirjoittamisen yhteisö, jossa teksti mehustuu ja jossa omia ideoita voi testata ja jalostaa. Esikoisteosta kirjoitin ihan liian pitkään yksikseen, ehkä siinä siksikin meni niin kauan. Ajattelen, että oman kirjoittavan yhteisön löytäminen ja hyvän vastavuoroisen yhteyden rakentaminen yhteisön kanssa on hyvin tärkeää kirjoittajan polulla.

Lisää Debytantista teossivulla.