Samuli Antila on julkaissut kolmannen romaaninsa Rojuhauta syksyllä 2020. Pitkän linjan kirjoittaja on historiaa ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevien romaaniensa lisäksi julkaissut myös kauhu- ja scifiaiheiset novellikokoelmat. Scifin ja fantasian ystäville Antilan tekstit ovat tuttuja lisäksi useista lehdistä ja antologioista. Nyt selvitetään, millainen mies, kirjailija ja taiteilija on Samuli Antila!
Muistatko, missä ensimmäiset tekstisi ilmestyivät? Miten ylipäätään päädyit kirjoittamaan?
Kirjoittaminen on kulkenut haaveena jo ala-asteelta lähtien. Äikän aineissa esiintyi ihmissusia ja zombieita. Ensimmäinen julkaistu novellini oli Nälkä Voima–lehdessä 2005 – silloin kun vielä julkaisivat novelleja. Kansien väliin pääsin ensi kertaa novellilla Ottelu Pirkanmaan taidetoimikunnan antologiassa Koskessa virtaa mustetta vuonna 2006. Kilpailussa haettiin tekstejä Hämeensillan patsaista ja kymmenen kärki julkaistiin. Bonuksena oli asiantuntijapalaute tekstistä. Kiitos siitä Juha Sirolle, sain jonkinlaista konkretiaa puuhasteluuni.
Kirjoitin noihin aikoihin ensimmäistä vähänkään vakavammin otettavaa romaanikäsikirjoitusta, josta ei lopulta tullut mitään, mutta prosessin myötä päädyin kirjallisuusvaikuttaja Erkki Kiviniemen järjestämälle kirjoituskurssille. Ei siis ihan hukkaan mennyt sekään. Tajusin vihdoin, että ehkä pitää koettaa uudella tekstillä, kun käsillä oleva ei vaikuttanut kantavan. Esihistoria oli aiheena kutkuttanut jo pitkään. Olin monta vuotta hahmotellut ajatusta kirjasta, jossa tapahtumat sijoittuvat kivikauteen. Ankaran oppimisprosessin ja pään seinään lyömisen kautta Kirveenkantajat alkoi hahmottua.
Ensijulkaisuni varsinaisilla spefikentillä oli Usva-verkkolehdessä 2009. Novelli ”Pinta” pääsi kilpailun kautta mukaan. Samoihin aikoihin julkaisin mikrokustantamoni Hauenleuan kautta ensimmäisen novellikokoelmani Tasoristeys. Vähitellen seurasi antologioita ”uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion” liikeen ja kaiken maailman spefiyhdistysten kanssa. Esikoisromaani Kirveenkantajat ilmestyi vihdoin Osuuskummalta 2013.
Kauhu ja historia ovat scifin ohella olleet sinulla ainakin vuosikymmenen ajan kirjoittajana mukana. Mistä historiaharrastuksesi sai alkunsa, ja miten se ilmenee elämässäsi?
Kiinnostukseni historiaan heräsi vissiin päiväkodissa. Jo ala-asteella luin paljon kaikkea, missä missä miekat kolisivat tai muinaiset papit langettivat kirouksia temppeleissä. Vakavampi, tai siis faktapohjaisempi kiinnostus historiaan kehittyi siinä ohessa. Vaikka en lapsena paljon päässytkään matkustelemaan, näin sentään kotimaassa runsaasti kaikenlaista vanhaa ja kiinnostavaa. Lukiolaisesta lähtien tuli sitten matkusteltua laajemmin ja nähtyä ns. suurten kulttuurien jäänteitä.
Nykyään pidän edelleen järkälekasoista ja synkistä holveista. Jälkikasvukin on mukava raahata vaikka keskellä metsää kohoavalle linnavuorelle hyttysten syötäväksi ja pitää oikein perusteellinen ja opettava monologi haukotustaan pidätteleville varhaisteineille.
Kreikan saaristo on se alue maailmasta, jota olen viime vuosina oppinut arvostamaan. Lapsetkin on helpompi saada kuuntelemaan innostunutta jaaritusta, kun pääsee lopulta snorklaamaan. Matkustan myös jonkin verran yksin. Tai siis matkustin, ennen kuin tämä kulkutauti sai maailman polvilleen. En matkustellut usein, mutta riittävästi. Muinaisilla akropoleilla käyskentelyyn en kyllästy varmaan ikinä.
Ensimmäinen Osuuskumman kautta julkaisema teoksesi oli Kirveenkantajat. Esikoisteoksesta totesi mm. Harri Erkki (Portti 1/2014), että ”Parasta Antilan teoksessa ovat ihmiset. Jokainen hahmo tuntuu aidolta ja oikealta”. Miten tämä esihistoriaan sijoittuva teos sijoittuu tuotantoosi, joka käsittää isolta osaltaan historiallista fiktiota?
Ensimmäinen välähdys Kirveenkantajista iski mieleen jo vuonna 2000. Istuin Tarton yliopistossa itämerensuomalaisten kielten luennolla ja ihmettelin varhaisten aikojen ilmiöitä. Toki Suomessakin esihistoriaa olin tullut ajatelleeksi, mutta jotenkin Suomenlahden toiseen puoleen tutustuminen oikein herätti. Yliopisto jäi kesken, palasin Suomeen ja opiskelin hätäpäissäni majoitusalalle. Kivikautisen romaanin ajatus painui pinnan alle muhimaan.
Lopulta aloin kirjoittaa ensimmäistä versiota, joka kärsi pöhötaudista ja rakenteen epävakaudesta. Voisi sanoa, että Kirveenkantajia useiden vuosien aikana tuhratessa opin samalla kirjoittamaan kunnolla. Kun olin ajanut itseni umpikujaan, oli varsinkin Anne Leinosen apu korvaamatonta, on toki ollut usein sen jälkeenkin.
Kirveenkantajien kirjoittaminen oli niin pitkä ja monisyinen prosessi, että tuntui epätodelliselta, kun Osuuskumma sen vihdoin julkaisi. Se myös vahvisti ajatusta, että voin kirjoittaa ihan mistä huvittaa, vaikka sitten kivikaudesta.
Seuraava romaanisi Vasalli nousi parhaalle kotimaiselle fantasiateokselle myönnettävän Kuvastaja-palkinnon ehdokaslistalle. Tarinoissasi on usein mukana sotaväkeen liittyviä aiheita ja henkilöitä. Tuleeko tämä aihevalinta historiaharrastuksesta, vai jotain muuta kautta?
Sota on niin käsittämätön, mutta historiaa valtavasti muovannut asia, että se on aina kiinnostanut. Sota paljastaa lahjomattomasti ihmisluonnon kaikessa alastomuudessaan. Se on hirveää, mutta en koe itseäni pasifistiksikaan. Si vis pacem, para bellum, eli jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Sota ei tule varmaan koskaan täysin katoamaan ihmisluonnosta, vaikka kivahan se olisi, jos katoaisi.
Oma inttiaika ei hirveästi jättänyt työkaluja. Tottakai tutustuminen alan käytänteisiin rauhan aikana avasi joitain ajatuskulkuja, mutta enemmän kosketuspintaa aiheeseen olen saanut lukemalla ja kuuntelemalla veteraanilähteitä, joita mun ikäpolveen kuuluvilla olivat tärkeimpänä omat isovanhemmat.
Tuorein teos Rojuhauta kuvaa tamperelaisia nuoria aikuisia ei-niin-kultaisella 1990-luvulla. Mitä Tampere merkitsee sinulle kirjoittajana?
Asuin lapsena naapurikunta Kangasalla. Tampereella oli mummola, jossa tuli asuttua useampikin pätkä eri vaiheissa lapsuutta ja nuoruutta. Koiviston ajan Kangasala oli melko nihkeä ympäristö. Tuntui, että kaikki hieno tapahtui kaupunginrajan toisella puolen. Lukioni kävin Tampereella, harrastukset olivat suureksi osaksi aina olleet siellä ja lopulta kaikki kaveritkin. Villit nuoruusvuodet ja Suomen tointuminen lamasta yhdistyivät mielessäni sinne.
Kirjoittamiseen tämä aika tietysti vaikutti. Lähinnä tuli olo, että sellaistakin voi tehdä. Turussa ja Tartossa meni muutama vuosi välissä, mutta paluu Tampereelle nykyisen ex-vaimon kanssa 2001 oli selvästi paluu kotiin. Kirjoittamisen konkretisoituminen haaveista todellisuudeksi tapahtui näinä Tampereen vuosina. Sain opetusta, harjoittelin ja vähitellen kehityin.
Kun muutimme Helsinkiin 2009 töiden perässä, muodostui Tampereesta jonkinlainen henkilökohtainen aika- ja ideakapseli. Kaupunkiin sai tarvittavaa etäisyyttä, jotta sitä pystyi käsittelemään teksteissä jollakin tapaa objektiivisemmin.
En tiedä, palaanko Tampereelle enää asumaan. Se jää nähtäväksi. Aiheena se ja muu Pirkanmaa tulee kuitenkin varmasti vielä teksteissäni esiintymään.
Kumpi on sinulle läheisempi lajina, romaani vai novelli?
Ennen olin varma, että novelli. Mitä vanhemmaksi käy, ja mitä vähemmän tulee sellaisia tiiviitä kuningasideoita, joita hyvä novelli tarvitsee, sitä helpompaa on kirjoittaa pitkää tekstiä.
Sanoisin, että nykyään romaani, mutta tilanne voi toki jälleen muuttua.
Lopuksi: harrastat kalastusta. Millaista vastapainoa kalastus on kirjoittamiselle?
Kalastus on erilaista puuhaa kuin muut harrastukseni. Esimerkiksi kirjoittaminen ja kamppailulajit, joiden parissa olen touhunnut monta vuotta elämästäni, ovat olleet keskittymistä vaativia ja kovin päämäärällisiä harrasteita. Kalastus on ollut lapsesta asti sellaista rennompaa touhua.
En ole kovin hyvä kalastaja. En koe, että mun pitäisi omistaa isoa moottorivenettä ja uistella kuudella vavalla. Aina ei tule evääkään. Onpahan tekosyy soudella järvellä ja joskus saa vallan kuhaa ruokapöytään. Lapset ja kalastus on myös ihan toimiva yhdistelmä – silmät irti älylaitteista ja vesille.
Kiitos vastauksista!
Kannet: J.S. Meresmaa
