Portti-voittaja Janos Honkonen: ”Jotkut tekstit vain haluavat tulla kirjoitetuksi”

Osuuskumman Janos Honkonen voitti ensimmäisen palkinnon Portti-lehden novellikilpailussa 2017. Kaiken yllä etana -romaanin kirjoittajan tekstit syntyvät toisinaan kuin kohtalon kautta, joskus taas työllä ja tuskalla.

Janos Honkosella on syytä hymyyn. Hänen novellinsa ”Sadan vuoden huuto” nousi ensimmäiselle sijalle scifilehti Portin perinteikkäässä novellikilpailussa vuoden 2017 lopussa ja tuotti kirjoittajalleen 2000 euroa puhtaana kouraan. Honkonen kuvailee tekstinsä syntyä käsittämättömäksi sarjaksi yhteensattumia.

– Viimeisin oli se, että olin melkein unohtanut koko jutun, ja kai maanantaina 27.11. tuli semmoinen ai nii. Aamulla googlailin että milloinkahan tulokset tulee. Netissä ei ollut mitään tietoa, niin luovutin, ja just samana iltana soi luuri.

”Sadan vuoden huuto” on aikamatkailutarina, jossa liikutaan Honkosen entisessä kotikaupungissa Jyväskylässä vuodesta 1918 lähitulevaisuuteen. Yksityiskohtaisemmin Honkonen ei halua kertoa novellin sisällöstä, sillä se kuulemma paljastaisi siitä liikaa. Hän tyytyy luonnehtimaan sitä ”ei erityisen pirteäksi”.

– Sain idean joskus 2014 tai 2015 alussa, en muista tarkalleen. Kun kerroin siitä silloiselle puoliskolleni, hän naurahti ja kysyi ”Janos, onko kaikki hyvin?” Tuppaan kirjoittamaan näemmä kahdenlaisia juttuja nykyään: sellaisia jotka kertovat valistushenkisesti enemmän tai vähemmän syvällisesti jostain aihepiiristä, ja fiilistelevämpiä tarinoita hyvin hirveistä parisuhteista.

”Sadan vuoden huuto” kuuluu ensin mainittuun kategoriaan.

– Itse idis lähti yhdestä päässä pyörineestä lausahduksesta, jota on käytetty scifileffassa, -sarjassa ja -kirjassa jos toisessakin ilman, että sillä olisi varsinaisesti tehty mitään. Lausahdus on siis tämä, jota heitetään, kun joku tekee jotain riskitieteellistä: you’ll be smeared across time/space/dimensions. Itse mietin, mitä se sitten tarkoittaisi käytännössä.”

Nauraen Honkonen vakuuttaa, että novellin Suomi 100 -aihepiiri oli sekin puhdasta sattumaa – ei siis huolellista laskelmointia. Itse asiassa vasta kaksi viikkoa Portti-voiton ilmoittamisen jälkeen hän tajusi kirjoittaneensa myös juhlavuositeemaan sopivan novellin.

Kun palaset osuvat kohdalleen

– Alkuperäinen suunnitelmani oli aloittaa tarina talvisodasta, mutta jokin siinä kinnasi vastaan ja homma ei vain edennyt, Janos Honkonen muistelee. Asia sai käänteen hänen jouduttuaan sairaalaan syksyllä 2015.

– Jouduin väenväkisin katsomaan tv-lähetyksiä, joita vihaan tuhannen auringon tulella. Näin sattumalta Ylen Pimeä historia -sarjan jakson, jossa käsiteltiin sisällissotaa, ja homma naksahti kohdalleen.

Honkonen halusi kuvata historiallista Jyväskylää mahdollisimman tarkasti ja sijoittaa tapahtumat juuri tietylle alueelle. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kaupungit muuttuvat radikaalisti sadassa vuodessa, ja arkielämän yksityiskohdilla maamerkkeineen on tapana kadota historian hämäriin.

– Mietipä hetki tiedätkö, oliko kotikaupungissasi katuvalot vuonna 1918, ja olivatko ne sähkövaloja vai jotain kaasulamppuja? Honkonen heittää esimerkin.

Sattuma tuli kuitenkin jälleen avuksi. Honkosen äiti oli vastikään käynyt Jyväskylän historiaa käsittelevässä valokuvanäyttelyssä ja osasi antaa tietoja juuri oikeasta alueesta. Kun Honkonen valitti valokuvanäyttelyn hajanaisuutta ja kokonaiskuvan puutetta kaverilleen, tältä sattuikin löytymään tietokoneelta Jyväskylän asemakaava vuodelta 1902 ja topografia vuodelta 1920. Jopa katuvalojen mysteeri selvisi, kun Honkonen tiedusteli ”ihmeitä toivomatta” asiaa Keski-Suomen museosta – aiheesta löytyi seikkaperäinen tutkimus vuodelta 2009, Anne-Marjut Rauhalan gradu ”Valaistus kaupunkitilan tekijänä”. Erään keskeisen taustatiedon novelliin Honkonen oli puolestaan saanut jo vuonna 2010 entiseltä kollegaltaan, johon oli sattumalta törmännyt – ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen.

Tarinalle piti löytää myös sopiva lähtökohta todellisuudesta.

– Tässä kohden meinasi tulla tenkkapoo, koska Jyväskylän alueella ei tapahtunut sisällissodan aikana mitään kauhean dramaattista – paitsi erittäin mystinen tulipalo juuri samana yönä, kun vallankumous julistettiin. Se sopi tarinaan täydellisesti.

Mitä pidemmälle Honkonen ideoi ”Sadan vuoden huutoa”, sitä hämmästyttävimmin palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Aikamatkailun selittämistä varten hän löysi valmiin esoteerisen teorian, jonka yhteensovittamiseen novellin keskeisten ideoiden kanssa tarvittiin vain pientä mutkien suoristusta. Rauhalan gradussa taas mainittiin erikseen, että eräs tarinan kannalta olennainen alue – nykyään kaupunginosa, vuonna 1918 vielä erillinen kylä – oli pimeänä juuri novellin tapahtuma-aikaan.

– Hemmetti, kuun vaihekin osui nappiin, Honkonen hehkuttaa. – Jotkut tekstit ilmeisesti vain haluavat tulla kirjoitetuksi.

Romaanin kirjoittamisen tuskaisuus

Janos Honkonen on kunnostautunut novellistina myös lukuisissa Osuuskumman antologioissa, joista tuorein on viime syksynä ilmestynyt Murtumia maisemassa. Antologian teemana on urbaani löytöretkeily, joka on ollut Honkosen rakkaimpia harrastuksia.

– Hain ja löysin raunioista samoja viboja kuin luonnossa liikkumisesta. Sellaista rauhaisaa, ajatonta vaeltamisen tilaa, jossa irtautuu kokonaan arkitodellisuudesta. Yllätyn joka kerta uudelleen kun joku pitää urbexiä jonkinlaisena adrenaliinintäyteisenä extreme-lajina, koska minulle se oli juuri vastakkaista: pakoa rauhaan ja hiljaisuuteen adrenaliinintäyteisestä extreme-arjesta.

Novellin ”Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä” ensimmäisen vedoksen Honkonen kirjoitti jo 2013–2014. Myös tämä novelli syntyi huomattavan kevyesti. Itseironisesti hän luonnehtii novellia ”vähän fuskaukseksi”; se perustuu suoraan yhteen hänen omaan urbex-reissuunsa.

– Yhdellä ilmeisellä muutoksella. Harrastajat tunnistanevat paikan linnunraatoineen, graffiteineen ja hengenvaarallisine kävelysiltoineen. Nyttemmin se on jo purettu.

Aina kirjoittaminen ei ole Honkosellekaan yksinkertaista. Nykyisin hän kuvailee itseään jopa vastahakoiseksi kirjoittajaksi sekä kirjailijakliseeksi: esikoisromaanin jälkeen toisen romaanin työstäminen on ollut kauniisti sanottuna tuskallinen prosessi. Esikoinen  Kaiken yllä etana ilmestyi Osuuskummalta jo 2013.

– Kaksi romaani-ideaa on pyörinyt päässä vuosia ja kolmaskin liittyi tangoon, Honkonen kertoo. – Kun olin valmiina aloittamaan ensimmäisen, luin juuri silloin erään uutuusromaanin rapakon tuolta puolen, joka oli niin lähellä omaa ideaani, että maku meni. Toinen idea jumittui kriittiseen taustatutkimusongelmaan jota pyrin edelleen ratkomaan, ja kolmas muuttui räkäisestä kehokauhusta omin päin Stephen King -henkiseksi ”pikkulapset pikkukaupungissa” -kamaksi, ja joutui hyllylle jotta vilahti.

Varsinaisena ammattinaan Janos Honkonen käsikirjoittaa videopelejä, ja hän on tehnyt myös journalistisen ja pr-alan töitä. Näissä töissä tekstiin on suhtauduttava hänen sanojensa mukaan ”rehuna”: tiukat aikataulut pitävät huolen, että tekstin on valmistuttava nopeasti ja sen jälkeen on välittömästi käytävä uuden kimppuun.

– Tavoitteenani on tuoda yhä enemmän journoajan ammattimaista ”tekstiä tulee vaikkei huvittaisi” -asennetta kaunokirjallisuuden puolelle. Teen kaiken edelleen vähän väärin: odottelen ideoita ilmestyväksi, kirjoitan liikaa oikeissa fiiliksissä, liian vähän perslihaksilla, ja tarvitsen kustannustoimittajan, joka uskaltaa välillä vedellä vyön solkipäällä. Muokkaukset uusiin vedoksiin teen tyylillä, joka muistuttaa astioiden paiskomista.

Janos Honkonen rohkenee luvata seuraavan romaaninsa ilmestyvän ensi vuosikymmenellä. Mitä muita tavoitteita kirjailijalla on nyt, kun Suomen – Atoroxin ohella – arvostetuin spefinovellipalkintokin on voitettu?

– Joskus asetin tavoitteekseni sen, että jos Portin ja Atoroxin saisi ja romaanin ei-omakustanteena englanninkielisille markkinoille, niin se olisi pakolliset siinä ja loput on ekstraa, Honkonen myhäilee.

 

Janos Honkosta haastatteli Artemis Kelosaari.

Kommentointi on suljettu.