Painiottelu vanukashirviötä vastaan

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

Kuvittele hetki, että olet ohjaamassa näytelmää.

Käsikirjoittaja on toimittanut näytelmän rungon hyvissä ajoin. Tapahtumapaikat on mietitty ja lavastettu. Pääosat on jaettu ja sivuhenkilöillekin löytynee näyttelijät, miten vain tarve vaatii. Alkuvalmistelut on suorastaan hyvällä mallilla! Sitten huomaat koko käsikirjoituksen olevan tylsä ja ponneton. Ensi-ilta kuitenkin häämöttää jo aivan liian lähellä.

Kaikki uusiksi! Yhdessä illassa!

Käsikirjoittaja toimittaa näytelmän rungon. Pääosat jaetaan. Sivuosiin kutsutaan ihmisiä suoraan kadulta tarvittaessa. Alkuvalmistelut on tehty. Vauhtia masiinaan!

Päähenkilö alkaa aika alussa lisäilemään luonteeseensa ominaisuuksia, jotka voivat olla näytelmän kannalta hyväksi tai sitten ei. Jo hivenen kokemusta keränneenä ohjaajana näet mahdollisia ongelmia tulevaisuudessa, mutta annat uusien piirteiden olla. Täytyyhän pääosalla joitain piirteitä olla, muuten yleisö lähtee haukotellen jo ennen puoliaikaa.

Toinen tärkeä henkilö nappaa roolinsa kainaloon ja alkaa juosta ympyrää pitkin näyttämöä. Samalla hän kertoo, että on keksinyt hahmolleen kokonaan uuden motivaation. Lisäksi hän kieltäytyy osallistumasta tulevaan kohtaukseen eikä suostu selittämään miksi. Lupaat selvitellä tilannetta sitten, kun siihen saakka päästään.

Tarinan pahis alkaa kysellä, mitä hän oikeastaan tietää kummastakaan vastahahmostaan. Epäileekö hän? Tietääkö hän? Mikä onkaan uskottava toimintatapa? Virittääkö hän ansan, vai lankeaako sellaiseen ehkä itse myöhemmin? Yllättäen käsikirjoituksen runko ei vastaa näihin seikkoihin, vaikka kuinka sitä selaat.

Tärkeä henkilö ilmoittaa, ettei aiokaan olla pahisten leirissä, vaan itseasiassa pyörittää koko showta ja on manipuloinut päähenkilöä koko ajan. Ohjaajana olet kuitenkin sitä mieltä, että jo harjoiteltuja vuorosanoja ei kuitenkaan lähdetä muuttamaan, joten käsikirjoitusta pitää runnoa niin kauan, että vuorosanat sopivat uuteen motivaatioon.

Statisti ilmoittautuu omaksumaan varjoissa värjöttelevän pääkonnan roolin. Hakkaat hetken päätäsi seinään, mutta suostut. Mitä vaihtoehtoja sinulla on?

Muista produktioista tutut näyttelijät pöllähtävät paikalle vanhoiksi hahmoiksi pukeutuneina ja nappaavat kaikki sivuroolit itselleen. Olet toisaalta helpottunut voidessasi työskennellä tuttujen kanssa, koska aikataulu hörppii jo molemmilta laidoilta, mutta toivot, ettei tiettyjen elementtien kierrätys ole liian ilmiselvää. Etenkin kun juuri edeltävä ohjaustyö muistuttaa nykyistä teemoiltaan enemmän kuin olisi ehkä suotavaa.

Kun kaikki alkaa olla valmista, näyttelijät kokoontuvat joukolla luoksesi kysymään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vilkaiset plaria, huomaat kaiken muuttuneen niin radikaalisti, ettei loppusivuista ole enää mitään hyötyä, ja alat rutiininomaisesti karjahdella käskyjä, joiden toivot käyvän järkeen vielä kaikkien mullistusten jälkeenkin.

Kaikeasta huolimatta ja ehkä vastoin järkeä suhtaudut silti luottavaisin mielin lopputulokseen, jota et ole vielä edes nähnyt. ”Ihan hyvä tästä tulee”, sanot ja toivot, että hahmot pysyvät rajojensa sisällä loppuun asti. Loppuun, joka häämöttää jo. Ilkikuriset virneet näyttelijöiden kasvoilla eivät kuitenkaan lupaa hyvää. Edessä on vielä kova tahtojen taisto. Missä vaiheessa päähenkilö julistautuu todelliseksi takapiruksi? Vedät syvään henkeä ja toivot parasta.

Näin minä kirjoitan novellia tulevaan steampunk-antologiaan. Ja se on kuin painisi satakiloisen vanukashirviön kanssa.

– Shimo Suntila

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *