Samuli Antila: Sadasta tuhanteen

Kuva: Sari Lähteinen

Idea tähän, kuten moneen muuhunkin tarinaani, kumpuaa osittain sanonnasta: ”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla”. Tässä novellissa on väline, joka on tarkoitettu luomaan vaurautta ja onnea. Ihmiset, jotka määrittelevät hyvyyden eri lailla kuin ainakin omasta mielestäni pitäisi, saavat tällä välineellä aikaan kauheuksia.

Olen aina ollut kiinnostunut sattumaketjuista. Jotkin täysin toisiinsa liittymättömät asiat saattavat törmättyään aiheuttaa ennustamattomia seurauksia. Koska olen kirjoittanut paljon kauhua ja muuta vastaavaa, käsittelen myös omia pelkojani ja kaiken kaoottisuutta, ainakin yleisellä tasolla.

Tapahtumien polttopisteeseen nostin Itämeren, sillä sen tulevaisuus on epävarma ja se on vaaroille altis ekosysteemi, joka on ehditty jo pilata, ainakin osittain. Toisaalta Itämerellä on vielä toivoa, kunhan vain teemme jotain, tai edes pidämme silmämme auki.

Ei ole syytä, miksi tällainen ekokatastrofi ei voisi tapahtua Suomessa oikeasti. Pahin pelkohan monissa ympäristökatastrofeissa lienee se, että ne eivät ole irrallisia tapahtumia, joilla on alku ja loppu ja selkeästi rajattu vaikutusalue. Ihmisellä on keinot ajaa maailma rajojensa yli ja jos tapahtumat ketjuuntuvat, ovat seuraukset arvaamattomat. Tässä novellissa on yksi ketjureaktio, joka olisi tietenkin melkoisen yhteensattumien tulos, mutta ei tarvitse kovin pitkään tarkastella historiaa, kun löytää aivan uskomattomalta vaikuttavia asioita – maailman suurimpiin kuuluva järvi käytännössä kuoli, koska puuvillaa kastellaan. Eipä sellaista olisi juuri kukaan uskonut.

Suhtaudun hieman kyynisesti yritysten viherpesutaktiikoihin, mutta asenteiden muutos viime vuosikymmeninä on kuitenkin ollut oikean suuntainen. Ennen ympäristöasioilla ei juuri ollut painoarvoa. Nykyään useimpien yritysten täytyy ainakin ottaa ne huomioon, jos aikovat menestyä. Kohdistan mielelläni ostojani sellaisiin tuotteisiin ja palveluihin, joiden tuottajat ottavat luonnonkin huomioon.

Lihansyöntiä en lopeta, mutta syön mieluummin lihaa, joka ei ole tehotuotettua. Rakastan autoilua, mutta olen ollut aikuisiästäni yli kymmenen vuotta omistamatta yksityisautoa. Jossain vaiheessa saatan sellaisen tarvita, mutta onpahan sitten katumusharjoitukset jo etukäteen suoritettu.

Pyrin hahmottamaan asiat enemmän kokonaisuuksien kuin yksittäisten tekojen kautta. En ole varma, onko Suomen kaltaisessa maassa järkeä jättää vessaa vetämättä, jotta vettä säästyisi. Vedenpuhdistuslaitokset on kuitenkin mitoitettu jollekin kapasiteetille, jolla ne toimivat hyvin. Sen sijaan en mielelläni osta sataan kertaan muoviin pakattuja hyödykkeitä, jos voin valita paremmin. Käytän esimerkiksi siivoukseen vähemmän kuormittavia aineita.

Lue Samuli Antilan novelli ja muut novellit Huomenna tuulet voimistuvat -kokoelmasta.

Christine Thorel: Tuokiokuvia tulevaisuuden Tampereelta

I

Tämä olisi ehdottomasti viimeinen kesä, jonka Joohanna viettäisi yksin. Hän pysähtyi keskelle niittyä ja katseli kukkia kerääviä tyttöjä. Näköala oli rajaton, kattoniitty toisensa jäkeen jatkui aina Näsijärvelle asti. Keskiyön aurinko valaisi puhumattomia.

Joohanna ajatteli tulevaa sulhastaan. Hän olisi tumma ja tukevakätinen tai ehkä vaalea ja kaukokatseinen. Komea joka tapauksessa.

Kukkien tuoksu oli huumaava, ja Joohanna alkoi kerätä niitä. Yksi sinikello, yksi päivänkakkara, kissantassu ja puna-ailakki, hän joutui etsimään hetken ojakellukkaa, koiranputkea taas oli joka paikassa, aivan katon reunalta löytyi puna-apilaa ja nukulaa, viimeiseki kukaksi Joohanna valitsi mäkikuisman. Jos ei näillä miestään näkisi, niin ei sitten millään.

II

Kaupunkijuna keinahteli miltei huomaamattomasti. Kimmo katseli ulos ikkunasta, mutta ei nähnyt kasvien peittämiä taloja tai torilla tungeksivia ihmisiä. Hn näki vain Aliinan mielessään neuvomassa lapsille leikin sääntöjä.

Ystävällinen naisääni kuulutti pysäkin toisensa jälkeen ja matkustajat vaihtuivat, mutta Kimmo jäi, ja Aliina. Välimatka kasvoi. Ilmastointi puhalsi raikasta ilmaa Kimmon kasvoille, mutta hengitys ei kulkenut. Kiertävä katusoittajien ryhmä esitti muutaman laulun vaunussa, mutta Kimmo kuuli vain Aliisan laulun. Hän otti esiin puhelimensa ja saneli videotervehdyksen, jonka jätti lähettämättä. Voisiko Aliina ymmärtää.

Sormet tunnustelivat näppäimiä: jos sittenkin. Kehtaisiko Aliinaa enää sitten tavata, jos tämä ei ollutkaan kiinnostunut. Sormi lipsahti, Kimmo pidätti hengitystään. Viestin merkkiääni hukkui kuulutuksen alle.

III

Suvi kurkisti ovisilmästä, huokaisi ja avasi oven tädilleen.
- Olin tässä juuri perkaamassa kaloja, kädet on ihan sotkussa.
- Onpas teillä mukava asunto. Näissä uusissa taloissa ei varmaan ole jätehuoltokaan ongelma.
- Mehän ollaan mukana nollajäteohjelmassa.
- No mutta sehän on kiva, saatte sitten varmaan bonuksia kunnan palveluihin. Voi kun meillekin saataisiin joku vastaava ohjelma. Mutta miten minä ihan unohdin, kas tässä.
Täti ojensi ulkomaalaista suklaarasiaa. – Muistan kuinka pidit näistä kun kävit meillä kylässä.
Suvi laskeskeli pakkausmateriaalien määrää mielessään. – Se oli silloin lapsena.
- No annat lapsille, täti totesi ja alkoi avata pakettia. Voisikohan hänet käskeä viemään roskat mukanaan.
- Annapa joku kulho, ei näitä viitsi tästä rasiasta tarjota.
Suvi teki työtä käskettyä. Täti nosteli näppärästi konvehdit kulhoon. Sitten hän keräsi muovit ja pahvit ja pehmusteet ja alkoi tunkea niitä keittiön alakaappiin.
- No mutta, eikö teillä ole roskista!
- Ei meille enää tule roskia. Yleensä.

Christine Thorel: Metsä minun pyhäiseni

Christine-Thorel

Opiskelin novellin kirjoittamisen aikaan luonnonvara-alaa. Koulutukseen kuului kursseja myös metsänhoidosta, joka tuntuu aiheena herättävän kovasti tunteita ja mielipiteitä. Katselin bussimatkalla istutusmetsää, jossa puut ovat tasaisissa riveissä, ja aloin miettiä suomalaisten metsäsuhteen muuttumista.

Luontosuhteeni on ehkä jollakin tapaa kaksijakoinen. Toisaalta arvostan luontoa ja pidän siitä, tiedän siitä melko paljon. Toisaalta en helposti lähde luontoon, olen laiska kaupunkilainen. Kaipaan opiskeluajassa sitä, että kuljimme paljon metsissä ja teimme erilaisia töitä ulkona. Jostain syystä en tee sellaista oma-aloitteisesti. Nyt onneksi minulla on oma piha. Etäisyys luontoon on jälleen kaventunut.

En osaa selittää, miten itse koen pyhän. Pyhä on jotakin, jota arvostetaan ja joka saa arkimerkitystä suuremman merkityksen. Palvomisella ei varsinaisesti ole mitään tekemistä pyhän kanssa, ainakaan minulle. Nyky-Suomessa luonto ei ainakaan tunnu olevan tällä tavalla määriteltynä pyhä asia, mutta se on ollut. Tätä oikeastaan novellissakin pohdin.

Ilmastonmuutos on ehkä se itsestäänselvin uhkakuva lähitulevaisuudessa, ja sen aiheuttamat prosessit. Ympäristön saastuminen on toinen. Näen jotenkin, että pienet ja isot uhkakuvat liittyvät kaikki tavalla tai toisella yhteen. Se mitä voimme tehdä minkään uhkakuvan torjumiseksi riippuu siitä, mitä haluamme tehdä.

Viime kädessä kaikki riippuu siitä, pystyvätkö ihmiset luopumaan ylpeydestään, itsekkyydestään ja saavutetuista eduistaan. Valtioiden, päättäjien ja yksittäisten kansalaisten on kaikkien löydettävä ratkaisut näihin asioihin. Kaikista tärkeimpiä keinoja uhkakuvien torjumiseksi ovat kuitenkin mielestäni toivo ja usko, siitä että voimme vielä vaikuttaa. Toivo on novellinikin teema.

Anne Leinonen: Routasisarukset ekoscifinä

DownloadedFile-1

Toukokuussa valmistui minun ja Eija Lappalaisen yhteisponnistus Routasisarukset-sarja, kun sen viimeinen osa Konejumalat ilmestyi. Kolmen kirjan muodostama kokonaisuus kertoo 2300-luvun Euroopasta, joka on segmentoitunut eri klaanien ja yhteisöjen muodostamiin alueisiin. Tulevaisuus näyttäytyy monilta osin synkeänä, mutta toivoakin on.

Yhtenä osana sarjan suunnittelua oli alun perinkin ekologinen ulottuvuus. Koska halusimme sijoittaa tarinamme tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lähes tuhoutunut, oli kehitettävä tuhoisat virstanpylväät. Oli myös rakennettava uusi yhteiskuntajärjestelmä tuhon jälkeen ja mietittävä, miten eri aikakaudet ja ekokatastrofi näkyy vielä ihmisten elämässä. Nykyistä hiileen ja öljyyn perustuvaa taloutta ei enää ole, ainoastaan jäänteitä siitä. Sarjan päähenkilö Utu elää yhteisössä, joka kierrättää muovia historiallisilta kaatopaikoilta ja hyödyntää aurinkoenergiaa sekä maalämpöä. Mutta se ei ole ainoa tapa elää, vaan muilla yhteisöllä on omat selviytymisstrategiansa.

Näin televisiosta dokumentin Maailma ihmisten jälkeen, jossa esiteltiin maailmaa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun ihminen on täysin yllättäen kokonaan kadonnut. Dokumentissa mm. kuvattiin kasvien ja puiden valloittamia kerrostaloja ja eläimistöä, joka oli muuttanut asumaan autioituneisiin rakennuksiin. Tuosta maisemasta sai alkunsa kirjasarjan Metsä, entisten suurkaupunkien yhdistelmän raunioille muodostunut asuinalue.

Luonnon valtaama maailma kiehtoi ajatuksena: se, ettei maailma itse asiassa jäisi ihmistä kaipaamaan, vaan jatkaisi elämäänsä eteenpäin, niin kuin se on esimerkiksi Tsernobylissä tehnytkin.

Maailma ei olisi maailma, elleivät jotkut tahot yrittäisi hyötyä toisista keinolla millä hyvänsä. Sarjassa esitetty Taivas on tällaisten omanedun tavoittelijoiden tyyssija, paikka joka pitää halussaan teknologista edistystä ja suuria energiavarantoja, kuten mikrosäteilyä, ja hyödyntää niitä itsekkäästi. Meri on vuorostaan alue, jossa on hyödynnetty aaltoenergiaa ja levää ruuanlähteenä, mutta on tietoisesti pidättäydytty vaatimattomassa elämäntavassa.

Erilaisten alueiden ja elämisen mallien suunnittelu oli kiehtovaa. Halusimme kiinnittää lukijan huomion ympäristön tilaan, mutta tehdä sen kuitenkin tarinan kautta. Toivottavasti erityisesti nuoret lukijat havahtuvat ajattelemaan omia arkipäivän valintojaan ja niiden vaikutusta maailman tilaan. Yksilöt muodostavat joukkoja, ja joukot voivat muuttaa asioiden laitaa.

Anne Leinonen on ristiinalainen kirjailija

Kiertue: Jyväskylä 19.10.2013

tuulet_voimistuvat_kansiluonnos

Kuvittele tulevaisuus -kiertue jatkuu! Jyväskylän Science Fiction Seura 42 järjestää scifistisen Lokacon-tapahtuman Jyväskylän kaupunginkirjaston pienessä luentosalissa lauantaina 19.10.2013.

Huomenna tuulet voimistuvat -antologian toimittaja Saara Henriksson ja novellisti Tarja Sipiläinen keskustelevat kirjasta ja ekoscifistä klo 12.50-13.35.

Lämpimästi tervetuloa!

Koko tapahtuman ohjelma täällä.

Jussi Katajala: Mare Nostrum

Jussi-Katajala

Kun ekoscifiantologiaan ryhdyttiin etsimään tekstejä, päätin kirjoittaa siitä, kuinka ihmisen aikaansaama ilmastonmuutos saattaa antaa jollekin toiselle lajille mahdollisuuden kehittyä ihmisen kilpailijaksi. Ajatus ei ole niin outo kuin miltä se saattaa ensin tuntua. Ilmastonmuutos on useimpien lajien kannalta huono asia, mutta joillekin se antaa mahdollisuuden kasvaa. Esimerkiksi Beaufortin saarella asuvien jääpingviinien kanta on lähes kaksinkertaistunut viime vuosikymmeninä, koska lumen sulaminen laajentaa niiden pesimäaluetta. Kyseessä on vain paikallinen ilmiö, mutta on selvää, että kaikki lajit eivät kärsi ilmastonmuutoksesta.

Tarinan kannalta oli tärkeää, että lajin kehitystä ei havaittaisi ennen kuin se olisi edennyt evoluutiossaan tarpeeksi pitkälle. Tämän vuoksi päädyin käyttämään jännärimäistä lähestymistapaa, jossa päähenkilöt yrittävät yhdistellä yksittäisiä tiedonpalasia saadakseen kokonaiskuvan siitä, mitä on tapahtumassa. Salaperäisyyden säilyttämiseksi uuden lajin asuinympäristöksi valikoitui valtameri, sillä tiedämme syvällä meressä tapahtuvista asioista vähemmän kuin Marsin tapahtumista. Vaikka meriä on tutkittu vuosikymmeniä, elävästä jättiläiskalmarista saatiin videokuvaa sen omassa elinympäristössä vasta tammikuussa 2013. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea pinnan alla piileskelee.

Olin jo aikaisemmin lukenut ilmastonmuutoksen vaikutuksesta humboldtinkalmareihin, joten ne olivat ensimmäinen vaihtoehto uudeksi älylliseksi lajiksi. Tursaiden fysiologia olisi sopinut tarinaan vielä paremmin, mutta sopivaa lajia ei löytynyt. Olin myös lukenut seepioiden tavasta saalistaa rapuja välkyttämällä ihollaan psykedeelisiä värikuvioita. Ajatus hypnoosia käyttävästä eläimestä oli niin outo, että halusin käyttää sitä jossain tarinassa. Humboldtinkalmarit kommunikoivat muuttamalla ihonväriään, joten niidenkin voisi olettaa pystyvän samanlaiseen hypnotisointiin kuin seepiat. Sukellusveneistä, NCSI:stä ja muusta sellaisesta oli helppo löytää tietoa internetistä.

Ihmisen tasolla olevan älyn kehittymisen perusteleminen oli luultavasti hankalin osuus. Kukaan kun ei tiedä, mikä sytytti älyn kipinän alkuihmisissä. On täysi mysteeri, miksi Homo habilis ryhtyi kehittämään kivisiä työkaluja tai miten Homo habilis oppi tulenteon taidon. Se on kuitenkin varmaa, että tulen myötä ihmisen ruokavalio muuttui ja kypsennetystä ruoasta sai enemmän energiaa aivotoimintaan. Vedessä ei tulta pysty tekemään, mutta humboldtinkalmareille tarjolla olevan ruoan määrä on kasvanut. Lonkeroilla pystyy käyttämään työkaluja, kalmarien aivotoiminta nopeutuu merivesien lämmetessä ja humboldtinkalmareilla on jo nyt jonkinlainen alkeellinen kieli, sillä ne osaavat koordinoida saalistustaan. Sanoisin, että kaikki ihmismäisen älyn rakennuselementit  ovat jo olemassa.

Koko ihmiskunnan tuhoutuminen ilmastonmuutoksen vuoksi on hyvin epätodennäköistä. Kun Toban tulivuori purkautui 70000 vuotta sitten tuhka aiheutti kuuden vuoden pituisen talven ja ihmispopulaatio romahti alle kymmeneen tuhanteen yksilöön. Ihmiset kuitenkin selviytyivät, koska lajimme on äärimmäisen sopeutuvainen. Ihmiskunta on myös hyötynyt aikaisemmista ilmastonmuutoksista. Edellisen jääkauden päättyminen tuhosi mammutit, mutta mahdollisti ihmisen levittäytymisen uusille asuinalueille. Ilmastonmuutoksen kulttuuriset vaikutukset voivat sen sijaan olla mittavia. Keskiajan lämmin kausi sekä sen jälkeinen pieni jääkausi tuhosivat ja loivat valtakuntia. Sama lienee edessä nytkin, mutta on mahdotonta arvioida yksittäisten valtioiden kuten Suomen kohtaloa.

Kaikesta tutkimisesta huolimatta ilmastonmuutoksen toimintamekanismit, osatekijät ja vaikutukset ovat edelleen suurelta osin mysteerejä. Simulaatioilla on saatu aikaan ennusteita, mutta pitkällä aikavälillä lämpötilan nousulla on joissain ennusteissa lähes kymmenen asteen virhemarginaali. Ihmisen toiminta ei ole koskaan aikaisemmin vaikuttanut samalla tavalla maapalloon, joten täydellisen mallin kehittäminen ennusteita varten on mahdotonta. Ainoa mahdollisuus on tutkia ilmastonmuutosta entistä laajemmin ja tarkemmin, jotta sen toimintamekanismeja ymmärretään paremmin ja asioiden korjaamiseksi pystytään tekemään oikeita asioita.

Olen ilmastonmuutoksen suhteen sekä pessimisti että optimisti. Yhtäältä olen pessimisti, koska vuosikymmenien ja vuosisatojen aikaskaalat ovat useimmille ihmisille liian abstrakteja asioita. Vaikka kaikki tietävät, että terveellisillä elintavoilla elää pidempään, harva kuitenkaan muuttaa käyttäytymistään tänään, jotta olisi paremmassa kunnossa jäädessään eläkkeelle joskus vuosikymmenten päästä. Siihenhän on vielä niin paljon aikaa, että elintapojaan ehtii kyllä muuttaa myöhemminkin. Ei siis ole ihme, että ajatus omien elintapojen muuttamisesta tänään, jotta keskilämpötila olisi pienempi 2050-luvulla tuntuu vieraalta.

Toisaalta olen optimisti, koska ihmiskunta kykenee vaikuttamaan asioihin halutessaan. Otsonikerroksen suojeluun löytyi tahtoa kun asian puolesta oli tarpeeksi tieteellistä todistusaineistoa. Sama tulee tapahtumaan ilmastonmuutoksenkin kanssa, mutta nopeita ratkaisuja ei kannata odottaa. Aikaa ensimmäisistä otsonikatohavainnoista CFC-yhdisteiden käyttöä rajoittavaan Montrealin pöytäkirjaan kului yli vuosikymmen eikä ongelmaa ole vieläkään ratkaistu kokonaan, mutta otsonia tuhoavien yhdisteiden määrä on kuitenkin laskenut. Ilmastonmuutos on otsonikatoa laajempi ja monimutkaisempi ongelma, joten siihen reagointi vie enemmän aikaa. Mikään ei muutu yhdessä yössä.