Christine Thorel: Metsä minun pyhäiseni

Christine-Thorel

Opiskelin novellin kirjoittamisen aikaan luonnonvara-alaa. Koulutukseen kuului kursseja myös metsänhoidosta, joka tuntuu aiheena herättävän kovasti tunteita ja mielipiteitä. Katselin bussimatkalla istutusmetsää, jossa puut ovat tasaisissa riveissä, ja aloin miettiä suomalaisten metsäsuhteen muuttumista.

Luontosuhteeni on ehkä jollakin tapaa kaksijakoinen. Toisaalta arvostan luontoa ja pidän siitä, tiedän siitä melko paljon. Toisaalta en helposti lähde luontoon, olen laiska kaupunkilainen. Kaipaan opiskeluajassa sitä, että kuljimme paljon metsissä ja teimme erilaisia töitä ulkona. Jostain syystä en tee sellaista oma-aloitteisesti. Nyt onneksi minulla on oma piha. Etäisyys luontoon on jälleen kaventunut.

En osaa selittää, miten itse koen pyhän. Pyhä on jotakin, jota arvostetaan ja joka saa arkimerkitystä suuremman merkityksen. Palvomisella ei varsinaisesti ole mitään tekemistä pyhän kanssa, ainakaan minulle. Nyky-Suomessa luonto ei ainakaan tunnu olevan tällä tavalla määriteltynä pyhä asia, mutta se on ollut. Tätä oikeastaan novellissakin pohdin.

Ilmastonmuutos on ehkä se itsestäänselvin uhkakuva lähitulevaisuudessa, ja sen aiheuttamat prosessit. Ympäristön saastuminen on toinen. Näen jotenkin, että pienet ja isot uhkakuvat liittyvät kaikki tavalla tai toisella yhteen. Se mitä voimme tehdä minkään uhkakuvan torjumiseksi riippuu siitä, mitä haluamme tehdä.

Viime kädessä kaikki riippuu siitä, pystyvätkö ihmiset luopumaan ylpeydestään, itsekkyydestään ja saavutetuista eduistaan. Valtioiden, päättäjien ja yksittäisten kansalaisten on kaikkien löydettävä ratkaisut näihin asioihin. Kaikista tärkeimpiä keinoja uhkakuvien torjumiseksi ovat kuitenkin mielestäni toivo ja usko, siitä että voimme vielä vaikuttaa. Toivo on novellinikin teema.

Anne Leinonen: Routasisarukset ekoscifinä

DownloadedFile-1

Toukokuussa valmistui minun ja Eija Lappalaisen yhteisponnistus Routasisarukset-sarja, kun sen viimeinen osa Konejumalat ilmestyi. Kolmen kirjan muodostama kokonaisuus kertoo 2300-luvun Euroopasta, joka on segmentoitunut eri klaanien ja yhteisöjen muodostamiin alueisiin. Tulevaisuus näyttäytyy monilta osin synkeänä, mutta toivoakin on.

Yhtenä osana sarjan suunnittelua oli alun perinkin ekologinen ulottuvuus. Koska halusimme sijoittaa tarinamme tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lähes tuhoutunut, oli kehitettävä tuhoisat virstanpylväät. Oli myös rakennettava uusi yhteiskuntajärjestelmä tuhon jälkeen ja mietittävä, miten eri aikakaudet ja ekokatastrofi näkyy vielä ihmisten elämässä. Nykyistä hiileen ja öljyyn perustuvaa taloutta ei enää ole, ainoastaan jäänteitä siitä. Sarjan päähenkilö Utu elää yhteisössä, joka kierrättää muovia historiallisilta kaatopaikoilta ja hyödyntää aurinkoenergiaa sekä maalämpöä. Mutta se ei ole ainoa tapa elää, vaan muilla yhteisöllä on omat selviytymisstrategiansa.

Näin televisiosta dokumentin Maailma ihmisten jälkeen, jossa esiteltiin maailmaa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun ihminen on täysin yllättäen kokonaan kadonnut. Dokumentissa mm. kuvattiin kasvien ja puiden valloittamia kerrostaloja ja eläimistöä, joka oli muuttanut asumaan autioituneisiin rakennuksiin. Tuosta maisemasta sai alkunsa kirjasarjan Metsä, entisten suurkaupunkien yhdistelmän raunioille muodostunut asuinalue.

Luonnon valtaama maailma kiehtoi ajatuksena: se, ettei maailma itse asiassa jäisi ihmistä kaipaamaan, vaan jatkaisi elämäänsä eteenpäin, niin kuin se on esimerkiksi Tsernobylissä tehnytkin.

Maailma ei olisi maailma, elleivät jotkut tahot yrittäisi hyötyä toisista keinolla millä hyvänsä. Sarjassa esitetty Taivas on tällaisten omanedun tavoittelijoiden tyyssija, paikka joka pitää halussaan teknologista edistystä ja suuria energiavarantoja, kuten mikrosäteilyä, ja hyödyntää niitä itsekkäästi. Meri on vuorostaan alue, jossa on hyödynnetty aaltoenergiaa ja levää ruuanlähteenä, mutta on tietoisesti pidättäydytty vaatimattomassa elämäntavassa.

Erilaisten alueiden ja elämisen mallien suunnittelu oli kiehtovaa. Halusimme kiinnittää lukijan huomion ympäristön tilaan, mutta tehdä sen kuitenkin tarinan kautta. Toivottavasti erityisesti nuoret lukijat havahtuvat ajattelemaan omia arkipäivän valintojaan ja niiden vaikutusta maailman tilaan. Yksilöt muodostavat joukkoja, ja joukot voivat muuttaa asioiden laitaa.

Anne Leinonen on ristiinalainen kirjailija

Jussi Katajala: Mare Nostrum

Jussi-Katajala

Kun ekoscifiantologiaan ryhdyttiin etsimään tekstejä, päätin kirjoittaa siitä, kuinka ihmisen aikaansaama ilmastonmuutos saattaa antaa jollekin toiselle lajille mahdollisuuden kehittyä ihmisen kilpailijaksi. Ajatus ei ole niin outo kuin miltä se saattaa ensin tuntua. Ilmastonmuutos on useimpien lajien kannalta huono asia, mutta joillekin se antaa mahdollisuuden kasvaa. Esimerkiksi Beaufortin saarella asuvien jääpingviinien kanta on lähes kaksinkertaistunut viime vuosikymmeninä, koska lumen sulaminen laajentaa niiden pesimäaluetta. Kyseessä on vain paikallinen ilmiö, mutta on selvää, että kaikki lajit eivät kärsi ilmastonmuutoksesta.

Tarinan kannalta oli tärkeää, että lajin kehitystä ei havaittaisi ennen kuin se olisi edennyt evoluutiossaan tarpeeksi pitkälle. Tämän vuoksi päädyin käyttämään jännärimäistä lähestymistapaa, jossa päähenkilöt yrittävät yhdistellä yksittäisiä tiedonpalasia saadakseen kokonaiskuvan siitä, mitä on tapahtumassa. Salaperäisyyden säilyttämiseksi uuden lajin asuinympäristöksi valikoitui valtameri, sillä tiedämme syvällä meressä tapahtuvista asioista vähemmän kuin Marsin tapahtumista. Vaikka meriä on tutkittu vuosikymmeniä, elävästä jättiläiskalmarista saatiin videokuvaa sen omassa elinympäristössä vasta tammikuussa 2013. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea pinnan alla piileskelee.

Olin jo aikaisemmin lukenut ilmastonmuutoksen vaikutuksesta humboldtinkalmareihin, joten ne olivat ensimmäinen vaihtoehto uudeksi älylliseksi lajiksi. Tursaiden fysiologia olisi sopinut tarinaan vielä paremmin, mutta sopivaa lajia ei löytynyt. Olin myös lukenut seepioiden tavasta saalistaa rapuja välkyttämällä ihollaan psykedeelisiä värikuvioita. Ajatus hypnoosia käyttävästä eläimestä oli niin outo, että halusin käyttää sitä jossain tarinassa. Humboldtinkalmarit kommunikoivat muuttamalla ihonväriään, joten niidenkin voisi olettaa pystyvän samanlaiseen hypnotisointiin kuin seepiat. Sukellusveneistä, NCSI:stä ja muusta sellaisesta oli helppo löytää tietoa internetistä.

Ihmisen tasolla olevan älyn kehittymisen perusteleminen oli luultavasti hankalin osuus. Kukaan kun ei tiedä, mikä sytytti älyn kipinän alkuihmisissä. On täysi mysteeri, miksi Homo habilis ryhtyi kehittämään kivisiä työkaluja tai miten Homo habilis oppi tulenteon taidon. Se on kuitenkin varmaa, että tulen myötä ihmisen ruokavalio muuttui ja kypsennetystä ruoasta sai enemmän energiaa aivotoimintaan. Vedessä ei tulta pysty tekemään, mutta humboldtinkalmareille tarjolla olevan ruoan määrä on kasvanut. Lonkeroilla pystyy käyttämään työkaluja, kalmarien aivotoiminta nopeutuu merivesien lämmetessä ja humboldtinkalmareilla on jo nyt jonkinlainen alkeellinen kieli, sillä ne osaavat koordinoida saalistustaan. Sanoisin, että kaikki ihmismäisen älyn rakennuselementit  ovat jo olemassa.

Koko ihmiskunnan tuhoutuminen ilmastonmuutoksen vuoksi on hyvin epätodennäköistä. Kun Toban tulivuori purkautui 70000 vuotta sitten tuhka aiheutti kuuden vuoden pituisen talven ja ihmispopulaatio romahti alle kymmeneen tuhanteen yksilöön. Ihmiset kuitenkin selviytyivät, koska lajimme on äärimmäisen sopeutuvainen. Ihmiskunta on myös hyötynyt aikaisemmista ilmastonmuutoksista. Edellisen jääkauden päättyminen tuhosi mammutit, mutta mahdollisti ihmisen levittäytymisen uusille asuinalueille. Ilmastonmuutoksen kulttuuriset vaikutukset voivat sen sijaan olla mittavia. Keskiajan lämmin kausi sekä sen jälkeinen pieni jääkausi tuhosivat ja loivat valtakuntia. Sama lienee edessä nytkin, mutta on mahdotonta arvioida yksittäisten valtioiden kuten Suomen kohtaloa.

Kaikesta tutkimisesta huolimatta ilmastonmuutoksen toimintamekanismit, osatekijät ja vaikutukset ovat edelleen suurelta osin mysteerejä. Simulaatioilla on saatu aikaan ennusteita, mutta pitkällä aikavälillä lämpötilan nousulla on joissain ennusteissa lähes kymmenen asteen virhemarginaali. Ihmisen toiminta ei ole koskaan aikaisemmin vaikuttanut samalla tavalla maapalloon, joten täydellisen mallin kehittäminen ennusteita varten on mahdotonta. Ainoa mahdollisuus on tutkia ilmastonmuutosta entistä laajemmin ja tarkemmin, jotta sen toimintamekanismeja ymmärretään paremmin ja asioiden korjaamiseksi pystytään tekemään oikeita asioita.

Olen ilmastonmuutoksen suhteen sekä pessimisti että optimisti. Yhtäältä olen pessimisti, koska vuosikymmenien ja vuosisatojen aikaskaalat ovat useimmille ihmisille liian abstrakteja asioita. Vaikka kaikki tietävät, että terveellisillä elintavoilla elää pidempään, harva kuitenkaan muuttaa käyttäytymistään tänään, jotta olisi paremmassa kunnossa jäädessään eläkkeelle joskus vuosikymmenten päästä. Siihenhän on vielä niin paljon aikaa, että elintapojaan ehtii kyllä muuttaa myöhemminkin. Ei siis ole ihme, että ajatus omien elintapojen muuttamisesta tänään, jotta keskilämpötila olisi pienempi 2050-luvulla tuntuu vieraalta.

Toisaalta olen optimisti, koska ihmiskunta kykenee vaikuttamaan asioihin halutessaan. Otsonikerroksen suojeluun löytyi tahtoa kun asian puolesta oli tarpeeksi tieteellistä todistusaineistoa. Sama tulee tapahtumaan ilmastonmuutoksenkin kanssa, mutta nopeita ratkaisuja ei kannata odottaa. Aikaa ensimmäisistä otsonikatohavainnoista CFC-yhdisteiden käyttöä rajoittavaan Montrealin pöytäkirjaan kului yli vuosikymmen eikä ongelmaa ole vieläkään ratkaistu kokonaan, mutta otsonia tuhoavien yhdisteiden määrä on kuitenkin laskenut. Ilmastonmuutos on otsonikatoa laajempi ja monimutkaisempi ongelma, joten siihen reagointi vie enemmän aikaa. Mikään ei muutu yhdessä yössä.

J.S.Meresmaa: Lintukoto

image

Alunperin minun ei pitänyt osallistua antologiaan ollenkaan, koska ajattelin, etten löydä sellaista tarinaa, joka sopisi ekologiseen scifiin. Olen kirjoittanut scifiä varsin vähän. Kumma kyllä, pian kirjoittajahuhuilun jälkeen työpaikan kahvitauolla selasin iltapäivälehteä ja eräs otsikko pompahti esiin. Se käsitteli plusenergiataloja ja oli iltapäivälehdille tyypilliseen tapaan otsikoitu sillä tavalla jännästi, että kaksoismerkitysten löytäminen oli mahdollista. Tarinan ydinidea muotoutui mielessä saman tien ja niin voimakkaana, että tiesin tarinan tulevan väistämättä. Kirjoitin synopsiksen ylös siltä istumalta. Ajatus siitä, että koti, jonka pitäisi olla turvapaikka ja tarjota suojaa, olisikin jotain muuta, oli kutkuttava. Kirjoitusprosessin aikana oli kiinnostavaa kurkistaa tulevaisuuteen ja tutkia, miten me saattaisimme asua muutaman vuosikymmenen kuluttua. Ennusteleminen osoittautui haastavaksi!

Ekologisia tuotteita tehdään nykyään markkinoille paljon – tai ainakin tuotteita mainostetaan sellaisina. Mielestäni yksilöt luottavat liiaksi siihen, että yritysten pyrkimykset ovat kunniallisia. Olen sen verran skeptikko, että arvelen yritysten eettisyyden väistämättä kärsivän liiketaloudellisista tavoitteista, kun toiminta kasvaa suureksi. Toisaalta isoilla yrityksillä on mahdollisuudet tehdä sen mittakaavan eettisiä päätöksiä, että ne todella tuntuvatkin jossain. Vastuu yritysten eettisyyden ja niiden toimintapojen ekologisuuden arvioinnista on kuitenkin sysätty valtaosin kuluttajille. Se on väärin.

Tietämyksemme ympäristövaikutuksista perustuu olemassa olevaan tietoon. Paljon puhutaan milloin minkäkin toimen ja hankinnan ympäristövaikutuksista ja hiilijalanjäljestä. Syyllisyydentunne on kehno keino muuttaa elintapojaan. Tärkeintä mielestäni on etsiä tietoa erilaisista lähteistä ja olla ennen kaikkea tietoinen valinnoistaan. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Yksin ei voi koko maailmaa pelastaa, mutta pienetkin teot ovat merkittäviä ihmiselle itselleen. Ja kyllä ne suuret virrat koostuvat pienistä puroista. Itse en omista autoa, vaan käytän julkisia liikennevälineitä.

Anni Nupponen: Juuret

Olen aina ollut kiinnostunut diktatuureista. Siksi sellainen valikoitui myös ekoscifinovellini Juuret yhteiskuntamalliksi.

Novellin maailmassa ruoantuotanto on täysin valtion käsissä. Valtion biokupujen ulkopuolella kasvatettavan villiruoan tuotanto on kielletty.

Oma suhteeni ruoan kasvattamiseen ja maanviljelyyn on toisaalta pragmaattinen, toisaalta eräänlaisen mystiikan kyllästämä. Pragmaattinen siksi, että olen suvussani on sekä maanviljelijöitä että maidontuottajia. Mystinen siksi, että koen joka kevät luonnon heräämisen voimakkaan ihmeellisenä tapahtumana. Kesän myötä maa antaa satonsa. Joskus maa on kitsas. Siksi saadusta sadosta on oltava kiitollinen.

Itse olen kasvattanut vain porkkanoita ja perunoita kesämökillä. Niistä ja itse ongituista ahvenista keitetty keitto maistoi aikoinaan ehkä parhaalta maailmassa. Samalla tulin oppineeksi, miten paljon ruoan eteen on nähtävä vaivaa, jos kaiken valmistaa itse alusta alkaen.

Novellissani kansalaiset on vapautettu tästä vaivasta. Valtio pitää huolen ravitsemuksesta: päivittäinen ravintoliuosannos on pakollinen nautittava. Taustalla on kyllä vakava nälänhätä, jota kuitenkin novellin nykytilanteessa käytetään oikeutuksena kansalaisten valvontaan.

Oikeudessa ja mahdollisuudessa upottaa kätensä multaan on jotain perustavanlaatuista ja alkukantaista, puhumattakaan siitä, että maataloudessa on kulttuurin kehittymisen siemen. Siksi oma novellini on minulle pelottava dystopia. Pelon ei kuitenkaan tule antaa lamauttaa, vaan on mentävä sitä kohti.

Toisen päähenkilöni tavoin olen nimittäin mieluummin vapaa kuin turvassa.

Anne Leinonen: Ekoscifikilpailut Suomessa

DownloadedFile-1

Suomen tieteiskirjoittajat ry innostui 2000-luvun alussa järjestämään kirjoituskilpailuja. Yleiskisaksi muodostuneen Novan rinnalle kaivattiin teemoitettuja kilpailuja, ja ekoscifi nousi vahvaksi teemaksi. Kilpailua suunniteltiin pari vuotta ja sen toiseksi järjestäjätahoksi saatiin Maan ystävät ry.

Ensimmäinen kilpailu järjestettiin 2003 ja toinen 2005. Kisojen tavoitteena oli herättää keskustelua ja avata uusia näköaloja ihmisen ja Maapallon suhteeseen, sekä spekuloida Maapallon tulevaisuutta ekologisesta näkökulmasta spekulatiivisen kirjallisuuden keinoin.

Molemmissa kisoissa tuomareina olivat scifikirjoittaja/kriitikko Mika-Petri Lauronen, kirjailija Risto Isomäki, emeritusprofessori Liisa Rantalaiho ja kirjailija/läänintaiteilija Irja Rane. Vuoden 2003 kisaan novelleja tuli 40 ja niistä päätettiin palkita kuusi.

Ensimmäisessä kisassa voittajaksi selviytyi J. K. Miettinen novellillaan ”Cowgirl Blues”. Kakkossijan jakoi kolme novellia: M.G. Soikkelin ”Kaikki presidentin geenit”, Janne Harjun ”Dyykkarit” ja Juha Rainion ”Elämäni koneena”. Kolmannelle sijalle pääsivät Seppo Turkan ”Marras” ja Petri Laineen ”Maan varjo”. Novellisadosta kohosi esille kaksi teemaa: ihmisen aiheuttama ekokatastrofi ja sen seuraukset, sekä eläinten oikeudet. Myös energiakysymystä käsiteltiin muutamissa novelleissa, samoin tautiepidemioita ja geenimuuntelua. Sen sijaan yllättävän vähälle huomiolle jäivät esimerkiksi liikenne- ja vesikysymykset.

Vuoden 2005 kilpailussa palkittiin kolme tekstiä: Menninkäisen pienen näki (Janne Harju, 1 sija), Urho ja Kettu (Markku Soikkeli, jaettu 2. sija) sekä Sekuriuksen lapset (Kirsti Kukkonen, jaettu 2, sija)

Antologiasta haaveilimme alusta saakka, mutta yhdistyksellä ei ollut resursseja sen toteuttamiseen. Halukkaita toimittajia kyllä oli, mutta rahoitusta ei useista hakuyrityksistä huolimatta saatu. Toisaalta yhdistyksellä ei silloin vielä ollut kokemusta antologioiden tekemisestä, joten täysin omalla rahoituksella ei uskallettu hypätä kokeilemaan siipiä.

Idea jäi hautumaan. Toisinaan Saara Henrikssonia ja Markku Soikkelia nähdessäni kuulin toiveen siitä, että ekoscifiantologia vielä joskus toteutuisi. Sellaisia ei ollut Suomessa kirjoitettu, ja aihe ei vanhentunut.

Lopulta aika oli kypsä, ja Osuuskumma ja työpari Saara Henriksson & Erkka Leppänen tarttuivat toimeen. Alkuperäisistä kisoissa sijoittuneista novelleista antologiaan valikoitui vain kaksi vuoden 2005 kisasta, muutoin antologia koostuikin kokonaan uusista ja muissa yhteyksissä ilmestyneistä novelleista.

Saara Henriksson: Painovoiman sieppaamat

saara5

Konkreettinen lähtökohta novellille Painovoiman sieppaamat oli se, kun joskus työskentelin uutistoimistossa kesätoimittajana. Kansainvälinen uutistoimisto välitti uutisen, jossa Kanadan alkuperäisasukkaat olivat harppunoineet grönlanninvalaan osana vuotuista kiintiötään. Kun he tutkivat valasta tarkemmin, he löysivät sen lihasta kappaleen ammuksesta, joka oli valmistettu 1800-luvun lopulla. Grönlanninvalaat on metsästetty lähes sukupuuttoon, kukaan ei tiedä, miten vanhoiksi ne todellisuudessa voivat elää. Mielessäni alkoi hahmottua tarina miehestä, joka tutki tätä salaisuutta.

Kun kirjoitin novellin, ajattelin aikaa. Pohjoisella merellä, jossa taivas ja meri ovat samaa sinistä ja harmaata ja kaikki on tyhjää ja avaraa on helppo kuvitella, että itse aikakaan ei kulu. Kaikki hetket ovat läsnä samassa hetkessä, meri on samanlainen kuin miljoona vuotta sitten. Meressä on kuitenkin elämää, johon meidän elämämme ja toimintamme vaikuttavat. Kun valas nousee pintaan keskellä tyhjyyttä se on ilmestys, äkkinäinen kiinnekohta aaltojen toistuvassa liikkeessä. Tiedämme suurista valaista varsin vähän. Niiden tutkiminen on kallista ja ihminen on metsästänyt useat valaslajit sukupuuton partaalle ennen kuin olemme edes ehtineet tutustua niihin paremmin.

Samalla olemme lajina kuitenkin pakkomielteisen kiinnostuneita omasta vanhenemisestamme ja häviämisestämme. Minua huvittavat huipputeknisellä sanastolla varustetut ryppyvoiteiden mainokset, joiden kiiltävissä kuvissa kosmetiikkavalmistajan ”laboratoriokokeilla testattu” aine tunkeutuu soluihin saakka ja saa ne suorastaan uusiutumaan. Kuitenkin elämme omalla paikallamme sukupolvien ketjussa, olemme jonkun vanhempia ja vastaavasti jonkun toisen lapsia ja lapsenlapsia. Tästä vastakkainasettelusta tarinani lähti kehittymään.

Valaat ovat ristiriitaisella tavalla sekä meidän kaltaisiamme että meille tyystin vieraita, kuin avaruusolennot. Valas on lämminverinen nisäkäs, joka synnyttää ja imettää poikasensa, mutta elää kuitenkin hyytävän kylmässä vedessä nousematta koskaan maalle. Valaat ovat valtavan kokoisia ja painavia, mutta vedessä ne liikkuvat lähes painottoman näköisesti, kuin tanssijat. Valaat elävät ympäristössä, jossa ihminen ei koskaan selviäsi. Valaat ovat sosiaalisia – ja musikaalisia, se on asia joka yhdistää ihmisiä ja valaita ja jota tutkin erityisesti esikoisteoksessani.

Teollinen valaanpyynti ei suinkaan ole jäänyt historiaan, vaan sitä harjoittavat vielä muutamat maailman maat. Kansainvälisillä ympäristösopimuksilla voidaan sopia pyyntikielloista, jotka ovat monelle lajille yhä elämän ja kuoleman kysymys. Meri ei tavallaan ole kenenkään, joten se on vähän kaikkien kaatopaikka. Merten saastuminen on suuri ja monitahoinen ongelma, johon on tartuttava voimakkailla poliittisilla toimilla. Poliitikkoja olisi muistutettava tästä asiasta.

Ekologia näkyy omassa elämässäni arkea yksinkertaistavia valintoina. Asun ja työskentelen samassa kerrostaloasunnossa, en omista (enkä aja) autoa. Pyrin tekemään ruokaa ympäristöä ja ilmastoa säästävistä raaka-aineista enkä tämän vuoksi mm. syö lihaa. Pyrin kierrättämään käyttämäni tavarat. Pyöräily ja kävely nostavat kuntoa ja auttavat jaksamaan istumatyötä, jota kirjoittaminen lähes väistämättä on.

Yksilön valintoja tärkeämpää mielestäni ovat kuitenkin yhteisöllinen ja poliittinen toiminta, samoin tietoisuuden herättäminen. Ekoscifiantologian toimittaminen oli tällainen asia, jonka toivon palvelevan viimeksi mainittua päämäärää.

Tarja Sipiläinen: Puuton maa

Kuva: Hanna Niemelä

”Kymmenet tuuliturbiinit soittelivat ilmaa värähtelevin soinnuin. Meri väikkyi kaukana silmänkantamattomiin. Aaltoenergialaitos häämötti veden alta tummana läikkänä, rannan aurinkokeräimistä heijastuva auringonvalo sokaisi silmät. Kaisla yritti tarkentaa katsettaan, mutta isoukki ei ollut vakiopaikallaan aallonmurtajan kivipenkillä. Meri lepäsi vihreänharmaana peilinä, mutta loppuviikolle oli ennustettu myrskyä.”

Ympäristön nykytilaan ja tulevaisuuteen liittyvät uhat ja haasteet ovat vahvasti läsnä työssäni. Teknillisen yliopiston energiayksikössä opetetaan, tutkitaan ja ratkotaan energia- ja ympäristöasioita päivittäin. Globaalisti puhtaasta vedestä ja ilmasta on paikoittain pulaa jo nyt. Lisäksi uusiutuvan energian osuuden kasvattamisessa on omat haasteensa. Kun nämä asiat yhdistää siihen, että työhuoneeni ikkunasta näkyy vinhasti pyörivä tuulimylly, ja kampukselle tullessa aurinkopaneelit toivottavat tervetulleeksi, novellin aihetta ei tarvinnut kauan hakea. Idea novellin tuulipuista tuli eräänä aamuna töihin pyöräillessäni. Puuskittainen tuuli havisutti haavanlehtiä toisiaan vasten niin, että niistä lähtevä ääni oli lähes mekaanista kilahtelua.

Vaikka kaupungissa asunkin, olen pohjimmiltani maalaistyttö. Suomen luonto kaikessa puhtaudessaan ja koskemattomuudessaan on tärkeä inspiraation lähde. Se sekä rauhoittaa että innostaa uusiin tarinoihin. Monet tarinani saavat alkunsa luontoon liittyvistä havainnoista. Marjamättäällä istuessa näkee, kuulee, haistaa ja maistaa metsän, sammal kutittaa takamusta – mistäpä löytäisi vivahteikkaampia aineksia tarinoihin?

Olen lukenut vain vähän ekologista scifiä, samoin nähnyt aiheesta vähän elokuvia. Useimmiten ne ovat olleet dystopioita, joissa kuvatut elinolosuhteiden muutokset ovat lähes poikkeuksetta olleet rajuja. Mielestäni on hienoa, että ympäristöaiheita nostetaan taiteen keinoin esille. Paasaamisesta ja saarnaamisesta ei ole apua, mutta hyvin kerrottu tarina paitsi viihdyttää, myös pistää ajattelemaan, ehkä jopa miettimään omia valintoja ympäristöystävällisempään suuntaan.

Ympäristöön liittyvistä tulevaisuuden uhkakuvista ensimmäisinä tulevat mieleen puhtaan veden niukkuus ja ilmansaasteiden lisääntyminen, jotka ovat jo nyt iso haaste. Myös ravinnon riittämättömyys kasvavalle väestölle on uhka. Kokonaisuudessaan ympäristönmuutoksen vaikutukset elinolosuhteisiin maapallollamme ovat sellaisia, ettei niitä ihan tarkasti pysty kukaan ennustamaan. Varmaa on muutos. Se, miten muutokseen pystytään vaikuttamaan ja miten siihen sopeudumme, on onneksi ainakin osittain omissa käsissämme.

En usko mihinkään ihmepelastuksiin. Mutta uskon, että jokainen voi tehdä jotakin ympäristön eteen, tässä ja nyt. Päivittäisillä valinnoilla voi kantaa oman kortensa kekoon. Käytännössä mietin oman kodin energiankulutusta ja vedenkulutusta, pyöräilen työmatkat, lajittelen jätteet ja kierrätän. Kannatan myös lähiruokaa ja olen hiljalleen muuttanut ruokailutottumuksia ympäristöystävällisemmiksi. Pieniä tekoja, joilla tuskin maailman pelastan, mutta asioita, joista itselleni saan hyvän mielen. Ja kun teot kertautuvat, niillä voi olla suuri vaikutus.

Vaikka tulevaisuudennäkymät vaikuttaisivat kuinka synkiltä, pieni häivähdys iloa, hippunen toiveikkuutta tarvitaan. Niin kauan kuin on yritystä, on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja onnistua. Tämä pätee mielestäni niin tosi elämään kuin kaunokirjallisiin elämyksiin. Koskaan ei pidä luovuttaa!

”Älä huoli, pikkuinen. Olet nimesi mukainen. Kaisla taipuu tuulessa, muttei taitu.”