Christine Thorel: Tuokiokuvia tulevaisuuden Tampereelta

I

Tämä olisi ehdottomasti viimeinen kesä, jonka Joohanna viettäisi yksin. Hän pysähtyi keskelle niittyä ja katseli kukkia kerääviä tyttöjä. Näköala oli rajaton, kattoniitty toisensa jäkeen jatkui aina Näsijärvelle asti. Keskiyön aurinko valaisi puhumattomia.

Joohanna ajatteli tulevaa sulhastaan. Hän olisi tumma ja tukevakätinen tai ehkä vaalea ja kaukokatseinen. Komea joka tapauksessa.

Kukkien tuoksu oli huumaava, ja Joohanna alkoi kerätä niitä. Yksi sinikello, yksi päivänkakkara, kissantassu ja puna-ailakki, hän joutui etsimään hetken ojakellukkaa, koiranputkea taas oli joka paikassa, aivan katon reunalta löytyi puna-apilaa ja nukulaa, viimeiseki kukaksi Joohanna valitsi mäkikuisman. Jos ei näillä miestään näkisi, niin ei sitten millään.

II

Kaupunkijuna keinahteli miltei huomaamattomasti. Kimmo katseli ulos ikkunasta, mutta ei nähnyt kasvien peittämiä taloja tai torilla tungeksivia ihmisiä. Hn näki vain Aliinan mielessään neuvomassa lapsille leikin sääntöjä.

Ystävällinen naisääni kuulutti pysäkin toisensa jälkeen ja matkustajat vaihtuivat, mutta Kimmo jäi, ja Aliina. Välimatka kasvoi. Ilmastointi puhalsi raikasta ilmaa Kimmon kasvoille, mutta hengitys ei kulkenut. Kiertävä katusoittajien ryhmä esitti muutaman laulun vaunussa, mutta Kimmo kuuli vain Aliisan laulun. Hän otti esiin puhelimensa ja saneli videotervehdyksen, jonka jätti lähettämättä. Voisiko Aliina ymmärtää.

Sormet tunnustelivat näppäimiä: jos sittenkin. Kehtaisiko Aliinaa enää sitten tavata, jos tämä ei ollutkaan kiinnostunut. Sormi lipsahti, Kimmo pidätti hengitystään. Viestin merkkiääni hukkui kuulutuksen alle.

III

Suvi kurkisti ovisilmästä, huokaisi ja avasi oven tädilleen.
- Olin tässä juuri perkaamassa kaloja, kädet on ihan sotkussa.
- Onpas teillä mukava asunto. Näissä uusissa taloissa ei varmaan ole jätehuoltokaan ongelma.
- Mehän ollaan mukana nollajäteohjelmassa.
- No mutta sehän on kiva, saatte sitten varmaan bonuksia kunnan palveluihin. Voi kun meillekin saataisiin joku vastaava ohjelma. Mutta miten minä ihan unohdin, kas tässä.
Täti ojensi ulkomaalaista suklaarasiaa. – Muistan kuinka pidit näistä kun kävit meillä kylässä.
Suvi laskeskeli pakkausmateriaalien määrää mielessään. – Se oli silloin lapsena.
- No annat lapsille, täti totesi ja alkoi avata pakettia. Voisikohan hänet käskeä viemään roskat mukanaan.
- Annapa joku kulho, ei näitä viitsi tästä rasiasta tarjota.
Suvi teki työtä käskettyä. Täti nosteli näppärästi konvehdit kulhoon. Sitten hän keräsi muovit ja pahvit ja pehmusteet ja alkoi tunkea niitä keittiön alakaappiin.
- No mutta, eikö teillä ole roskista!
- Ei meille enää tule roskia. Yleensä.

Christine Thorel: Metsä minun pyhäiseni

Christine-Thorel

Opiskelin novellin kirjoittamisen aikaan luonnonvara-alaa. Koulutukseen kuului kursseja myös metsänhoidosta, joka tuntuu aiheena herättävän kovasti tunteita ja mielipiteitä. Katselin bussimatkalla istutusmetsää, jossa puut ovat tasaisissa riveissä, ja aloin miettiä suomalaisten metsäsuhteen muuttumista.

Luontosuhteeni on ehkä jollakin tapaa kaksijakoinen. Toisaalta arvostan luontoa ja pidän siitä, tiedän siitä melko paljon. Toisaalta en helposti lähde luontoon, olen laiska kaupunkilainen. Kaipaan opiskeluajassa sitä, että kuljimme paljon metsissä ja teimme erilaisia töitä ulkona. Jostain syystä en tee sellaista oma-aloitteisesti. Nyt onneksi minulla on oma piha. Etäisyys luontoon on jälleen kaventunut.

En osaa selittää, miten itse koen pyhän. Pyhä on jotakin, jota arvostetaan ja joka saa arkimerkitystä suuremman merkityksen. Palvomisella ei varsinaisesti ole mitään tekemistä pyhän kanssa, ainakaan minulle. Nyky-Suomessa luonto ei ainakaan tunnu olevan tällä tavalla määriteltynä pyhä asia, mutta se on ollut. Tätä oikeastaan novellissakin pohdin.

Ilmastonmuutos on ehkä se itsestäänselvin uhkakuva lähitulevaisuudessa, ja sen aiheuttamat prosessit. Ympäristön saastuminen on toinen. Näen jotenkin, että pienet ja isot uhkakuvat liittyvät kaikki tavalla tai toisella yhteen. Se mitä voimme tehdä minkään uhkakuvan torjumiseksi riippuu siitä, mitä haluamme tehdä.

Viime kädessä kaikki riippuu siitä, pystyvätkö ihmiset luopumaan ylpeydestään, itsekkyydestään ja saavutetuista eduistaan. Valtioiden, päättäjien ja yksittäisten kansalaisten on kaikkien löydettävä ratkaisut näihin asioihin. Kaikista tärkeimpiä keinoja uhkakuvien torjumiseksi ovat kuitenkin mielestäni toivo ja usko, siitä että voimme vielä vaikuttaa. Toivo on novellinikin teema.

Anne Leinonen: Routasisarukset ekoscifinä

DownloadedFile-1

Toukokuussa valmistui minun ja Eija Lappalaisen yhteisponnistus Routasisarukset-sarja, kun sen viimeinen osa Konejumalat ilmestyi. Kolmen kirjan muodostama kokonaisuus kertoo 2300-luvun Euroopasta, joka on segmentoitunut eri klaanien ja yhteisöjen muodostamiin alueisiin. Tulevaisuus näyttäytyy monilta osin synkeänä, mutta toivoakin on.

Yhtenä osana sarjan suunnittelua oli alun perinkin ekologinen ulottuvuus. Koska halusimme sijoittaa tarinamme tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lähes tuhoutunut, oli kehitettävä tuhoisat virstanpylväät. Oli myös rakennettava uusi yhteiskuntajärjestelmä tuhon jälkeen ja mietittävä, miten eri aikakaudet ja ekokatastrofi näkyy vielä ihmisten elämässä. Nykyistä hiileen ja öljyyn perustuvaa taloutta ei enää ole, ainoastaan jäänteitä siitä. Sarjan päähenkilö Utu elää yhteisössä, joka kierrättää muovia historiallisilta kaatopaikoilta ja hyödyntää aurinkoenergiaa sekä maalämpöä. Mutta se ei ole ainoa tapa elää, vaan muilla yhteisöllä on omat selviytymisstrategiansa.

Näin televisiosta dokumentin Maailma ihmisten jälkeen, jossa esiteltiin maailmaa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun ihminen on täysin yllättäen kokonaan kadonnut. Dokumentissa mm. kuvattiin kasvien ja puiden valloittamia kerrostaloja ja eläimistöä, joka oli muuttanut asumaan autioituneisiin rakennuksiin. Tuosta maisemasta sai alkunsa kirjasarjan Metsä, entisten suurkaupunkien yhdistelmän raunioille muodostunut asuinalue.

Luonnon valtaama maailma kiehtoi ajatuksena: se, ettei maailma itse asiassa jäisi ihmistä kaipaamaan, vaan jatkaisi elämäänsä eteenpäin, niin kuin se on esimerkiksi Tsernobylissä tehnytkin.

Maailma ei olisi maailma, elleivät jotkut tahot yrittäisi hyötyä toisista keinolla millä hyvänsä. Sarjassa esitetty Taivas on tällaisten omanedun tavoittelijoiden tyyssija, paikka joka pitää halussaan teknologista edistystä ja suuria energiavarantoja, kuten mikrosäteilyä, ja hyödyntää niitä itsekkäästi. Meri on vuorostaan alue, jossa on hyödynnetty aaltoenergiaa ja levää ruuanlähteenä, mutta on tietoisesti pidättäydytty vaatimattomassa elämäntavassa.

Erilaisten alueiden ja elämisen mallien suunnittelu oli kiehtovaa. Halusimme kiinnittää lukijan huomion ympäristön tilaan, mutta tehdä sen kuitenkin tarinan kautta. Toivottavasti erityisesti nuoret lukijat havahtuvat ajattelemaan omia arkipäivän valintojaan ja niiden vaikutusta maailman tilaan. Yksilöt muodostavat joukkoja, ja joukot voivat muuttaa asioiden laitaa.

Anne Leinonen on ristiinalainen kirjailija

Tunnelmia lokakuulta

res1382210371.803566
Ekoscifikeskusteluun saapuvia tervehti Jyväskylän kaupunginkirjaston aulassa ryhävalas. Taide: Essi Seppälä. Kuva: Saara Henriksson

Raportteja Jyväskylän Lokaconista 19.10. ja Huomenna tuulet voimistuvat -keskustelusta on julkaistu mm. seuraavissa blogeissa:
Magdalena Hai
Mifonkien matkassa
Margaret Pennyn muistikirja
Päättymätön tarina
Lonkeropiirakka

1384053_381003495362865_1334394447_n
Saara Henriksson ja Tarja Sipiläinen rupattelivat Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta Osuuskumman osastolla Helsingin kirjamessuilla 25. lokakuuta. Kuva: Hanna Matilainen

cropped-69590_10151499993098782_211280635_n

Virallisten kirjamessujen lisäksi Huomenna tuulet voimistuivat esiintyi myös Varjokirjamessuilla Pasilan Rauhanasemalla 27. lokakuuta. Alustajana toimi novellisti Mixu Lauronen.