J.S.Meresmaa: Lintukoto

image

Alunperin minun ei pitänyt osallistua antologiaan ollenkaan, koska ajattelin, etten löydä sellaista tarinaa, joka sopisi ekologiseen scifiin. Olen kirjoittanut scifiä varsin vähän. Kumma kyllä, pian kirjoittajahuhuilun jälkeen työpaikan kahvitauolla selasin iltapäivälehteä ja eräs otsikko pompahti esiin. Se käsitteli plusenergiataloja ja oli iltapäivälehdille tyypilliseen tapaan otsikoitu sillä tavalla jännästi, että kaksoismerkitysten löytäminen oli mahdollista. Tarinan ydinidea muotoutui mielessä saman tien ja niin voimakkaana, että tiesin tarinan tulevan väistämättä. Kirjoitin synopsiksen ylös siltä istumalta. Ajatus siitä, että koti, jonka pitäisi olla turvapaikka ja tarjota suojaa, olisikin jotain muuta, oli kutkuttava. Kirjoitusprosessin aikana oli kiinnostavaa kurkistaa tulevaisuuteen ja tutkia, miten me saattaisimme asua muutaman vuosikymmenen kuluttua. Ennusteleminen osoittautui haastavaksi!

Ekologisia tuotteita tehdään nykyään markkinoille paljon – tai ainakin tuotteita mainostetaan sellaisina. Mielestäni yksilöt luottavat liiaksi siihen, että yritysten pyrkimykset ovat kunniallisia. Olen sen verran skeptikko, että arvelen yritysten eettisyyden väistämättä kärsivän liiketaloudellisista tavoitteista, kun toiminta kasvaa suureksi. Toisaalta isoilla yrityksillä on mahdollisuudet tehdä sen mittakaavan eettisiä päätöksiä, että ne todella tuntuvatkin jossain. Vastuu yritysten eettisyyden ja niiden toimintapojen ekologisuuden arvioinnista on kuitenkin sysätty valtaosin kuluttajille. Se on väärin.

Tietämyksemme ympäristövaikutuksista perustuu olemassa olevaan tietoon. Paljon puhutaan milloin minkäkin toimen ja hankinnan ympäristövaikutuksista ja hiilijalanjäljestä. Syyllisyydentunne on kehno keino muuttaa elintapojaan. Tärkeintä mielestäni on etsiä tietoa erilaisista lähteistä ja olla ennen kaikkea tietoinen valinnoistaan. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Yksin ei voi koko maailmaa pelastaa, mutta pienetkin teot ovat merkittäviä ihmiselle itselleen. Ja kyllä ne suuret virrat koostuvat pienistä puroista. Itse en omista autoa, vaan käytän julkisia liikennevälineitä.

Raportti: kiertue Tampereella 7.5.2013

image

Toukokuisena tiistai-iltana Osuuskumman ekologisen scifin antologiaan kirjoittaneita kokoontui Tampereelle Tammelantorin laitaan. Paikalla olivat M.G. Soikkeli, Anni Nupponen, Christine Thorel ja J.S. Meresmaa sekä mukavan suuri joukko kuuntelijoita. Tasajaon väki tarjosi kaikille Reilun kaupan teetä ja kahvia.

Tapahtuman lähtökohtana oli keskustella valikoiduista aiheista novellien pohjalta. Näitä aiheita olivat ruuantuotanto, energiapolitiikka ja ihmisoikeudet. Jokaisen tilaisuudessa olleen kirjoittajan novelli käsitteli jotakin näistä aiheista – ellei suoraan, niin epäsuorasti. Keskustelimme kunkin novellin ydinideasta ja syntyprosessista. Mikä kirjoittajan oli saanut kirjoittamaan juuri tästä aiheesta?

Fiktio eroaa faktakerronnasta muun muassa siinä, että sen ei ole tarkoitus saarnata, julistaa tai kouluttaa. Sen sijaan tarinan kiinnostavuuden, henkilöhahmoon samaistettavuuden ja maailman uskottavuuden avulla lukija pääsee kurkistamaan toisiin todellisuuksiin; todellisuuksiin, jotka voisivat olla totta tulevaisuudessa. Voidaan ajatella, että ekologisten tieteistarinoiden on ennemmin tarkoitus tuoda mahdollisuuksien monia muotoja lukijoiden tietoisuuteen ja valmentaa kohtaamaan tilanteita, jotka vielä eilen kuulostivat korkealentoiselta tieteistarinalta.

Yleisö oli innostunutta ja keskustelua riitti pitkään. Tilaisuus osoitti, että ekologiselle tieteiskirjallisuudelle on paikkansa – jopa kysyntää. Ongelmalliseksi ehkä koetaan se, että eettiset ja ekologiset kysymykset ovat tätä päivää elävälle ihmiselle monimutkaisia ja hankalasti hahmotettavia asioita. Isot linjat vedetään kuluttajan ulottumattomissa päättäjien piirissä, jossa kaupalliset tekijät voivat olla hyvinkin merkittävässä asemassa.

Toisaalta tietoa kestävämmistä valinnoista on saatavilla enemmän kuin koskaan. Infoähkystä kärvisteleville pelkkä tiedon olemassaolon tiedostaminen voi kuitenkin tuntua ahdistavalta. Omien elämäntapojen muuttaminen eettisesti ja ekologisesti kestävämmäksi ei ole helppoa – ja niin surkuhupaisaa kuin se onkin – kaikilla ei ole siihen varaa.

Fiktio tarjoaa mahdollisuuden kuvitella tulevaisuus tarinan kautta. Ja kyky kuvitella on ensimmäinen askel kohti toimimista.

J.S.Meresmaa

Anni Nupponen: Juuret

Olen aina ollut kiinnostunut diktatuureista. Siksi sellainen valikoitui myös ekoscifinovellini Juuret yhteiskuntamalliksi.

Novellin maailmassa ruoantuotanto on täysin valtion käsissä. Valtion biokupujen ulkopuolella kasvatettavan villiruoan tuotanto on kielletty.

Oma suhteeni ruoan kasvattamiseen ja maanviljelyyn on toisaalta pragmaattinen, toisaalta eräänlaisen mystiikan kyllästämä. Pragmaattinen siksi, että olen suvussani on sekä maanviljelijöitä että maidontuottajia. Mystinen siksi, että koen joka kevät luonnon heräämisen voimakkaan ihmeellisenä tapahtumana. Kesän myötä maa antaa satonsa. Joskus maa on kitsas. Siksi saadusta sadosta on oltava kiitollinen.

Itse olen kasvattanut vain porkkanoita ja perunoita kesämökillä. Niistä ja itse ongituista ahvenista keitetty keitto maistoi aikoinaan ehkä parhaalta maailmassa. Samalla tulin oppineeksi, miten paljon ruoan eteen on nähtävä vaivaa, jos kaiken valmistaa itse alusta alkaen.

Novellissani kansalaiset on vapautettu tästä vaivasta. Valtio pitää huolen ravitsemuksesta: päivittäinen ravintoliuosannos on pakollinen nautittava. Taustalla on kyllä vakava nälänhätä, jota kuitenkin novellin nykytilanteessa käytetään oikeutuksena kansalaisten valvontaan.

Oikeudessa ja mahdollisuudessa upottaa kätensä multaan on jotain perustavanlaatuista ja alkukantaista, puhumattakaan siitä, että maataloudessa on kulttuurin kehittymisen siemen. Siksi oma novellini on minulle pelottava dystopia. Pelon ei kuitenkaan tule antaa lamauttaa, vaan on mentävä sitä kohti.

Toisen päähenkilöni tavoin olen nimittäin mieluummin vapaa kuin turvassa.

Anne Leinonen: Ekoscifikilpailut Suomessa

DownloadedFile-1

Suomen tieteiskirjoittajat ry innostui 2000-luvun alussa järjestämään kirjoituskilpailuja. Yleiskisaksi muodostuneen Novan rinnalle kaivattiin teemoitettuja kilpailuja, ja ekoscifi nousi vahvaksi teemaksi. Kilpailua suunniteltiin pari vuotta ja sen toiseksi järjestäjätahoksi saatiin Maan ystävät ry.

Ensimmäinen kilpailu järjestettiin 2003 ja toinen 2005. Kisojen tavoitteena oli herättää keskustelua ja avata uusia näköaloja ihmisen ja Maapallon suhteeseen, sekä spekuloida Maapallon tulevaisuutta ekologisesta näkökulmasta spekulatiivisen kirjallisuuden keinoin.

Molemmissa kisoissa tuomareina olivat scifikirjoittaja/kriitikko Mika-Petri Lauronen, kirjailija Risto Isomäki, emeritusprofessori Liisa Rantalaiho ja kirjailija/läänintaiteilija Irja Rane. Vuoden 2003 kisaan novelleja tuli 40 ja niistä päätettiin palkita kuusi.

Ensimmäisessä kisassa voittajaksi selviytyi J. K. Miettinen novellillaan ”Cowgirl Blues”. Kakkossijan jakoi kolme novellia: M.G. Soikkelin ”Kaikki presidentin geenit”, Janne Harjun ”Dyykkarit” ja Juha Rainion ”Elämäni koneena”. Kolmannelle sijalle pääsivät Seppo Turkan ”Marras” ja Petri Laineen ”Maan varjo”. Novellisadosta kohosi esille kaksi teemaa: ihmisen aiheuttama ekokatastrofi ja sen seuraukset, sekä eläinten oikeudet. Myös energiakysymystä käsiteltiin muutamissa novelleissa, samoin tautiepidemioita ja geenimuuntelua. Sen sijaan yllättävän vähälle huomiolle jäivät esimerkiksi liikenne- ja vesikysymykset.

Vuoden 2005 kilpailussa palkittiin kolme tekstiä: Menninkäisen pienen näki (Janne Harju, 1 sija), Urho ja Kettu (Markku Soikkeli, jaettu 2. sija) sekä Sekuriuksen lapset (Kirsti Kukkonen, jaettu 2, sija)

Antologiasta haaveilimme alusta saakka, mutta yhdistyksellä ei ollut resursseja sen toteuttamiseen. Halukkaita toimittajia kyllä oli, mutta rahoitusta ei useista hakuyrityksistä huolimatta saatu. Toisaalta yhdistyksellä ei silloin vielä ollut kokemusta antologioiden tekemisestä, joten täysin omalla rahoituksella ei uskallettu hypätä kokeilemaan siipiä.

Idea jäi hautumaan. Toisinaan Saara Henrikssonia ja Markku Soikkelia nähdessäni kuulin toiveen siitä, että ekoscifiantologia vielä joskus toteutuisi. Sellaisia ei ollut Suomessa kirjoitettu, ja aihe ei vanhentunut.

Lopulta aika oli kypsä, ja Osuuskumma ja työpari Saara Henriksson & Erkka Leppänen tarttuivat toimeen. Alkuperäisistä kisoissa sijoittuneista novelleista antologiaan valikoitui vain kaksi vuoden 2005 kisasta, muutoin antologia koostuikin kokonaan uusista ja muissa yhteyksissä ilmestyneistä novelleista.

Kiertue: Lappeenrannan pääkirjasto 20.9. klo 18

tuulet_voimistuvat_kansiluonnos

Tuulet voimistuvat 20.9. Lappeenrannassa! Tapahtumassa annetaan lukunäytteitä kirjasta, keskustellaan ympäristöaiheista, kirjankustantamisesta ja kirjoittamisesta yleisemminkin. Aiheita ovat mm. siemenpatentit, meren älykkäät olennot, kansalaisvaikuttaminen ja aktivismi, teknologiset innovaatiot, energiatalous ja erilaiset biotoopit. Kirjailijat vastailevat yleisökysymyksiin.

Tilaisuus järjestetään pääkirjaston musiikkisalissa. Osallistujina mm. kirjailijat J.S. Meresmaa, Saara Henriksson (toinen antologian toimittajista), Christine Thorel ja Tarja Sipiläinen.

Tervetuloa!

Tekstinäyte: Painovoiman sieppaamat

16.8.

Valas on palannut takaisin. Pemberton on epätoivoinen, Norton riemuissaan. Saa nähdä, mitä tapahtuu. Eläinlääkäri ja riistanvartija ovat siellä nyt, mutta viimeksi kun puhuimme puhelimessa, he eivät vielä olleet onnistuneet häätämään valasta pois matalasta vedestä.

Pengoimme Pembertonin kanssa muista valaskeskuksista lähetettyjä tunnistuskuvia, joita on otettu valaiden pyrstöevistä, mutta emme löytäneet tätä yksilöä. Grönlanninvalaat on periaatteessa helppo tunnistaa. Niiden pyrstön kuviointi ja väritys ovat kuin sormenjälki, niitä ei ole kahta samanlaista. Latinaksi valaan nimi on kaunis, Balaena mysticetus. Kuin painoton tanssija vedessä, vaikka tietysti valtavan iso.

Kuulin, kun Norton puhui puhelimessa GlixoCorpin edustajan kanssa. Hänen puheessaan toistuivat sanat ”anti-age” ja ”taistelu ennenaikaista ikääntymistä vastaan”. Kuin hän olisi ollut lähdössä rintamalle. Ajattelin ehdottaa Nortonille, että hän voisi kosmetiikkavalmistajan jälkeen kokeilla armeijan kiinnostusta. Kun kysyin siitä häneltä, hän sanoi tehneensä sen jo. Ei sinänsä mikään ihme. Viime vuonna Norton olisi halunnut palkata kyläläiset salametsästämään yhden valaan, mutta miehet ottivat hänen ehdotuksensa nuivasti vastaan. Hän tekee mitä tahansa, jotta saisi projektin nostettua jaloilleen.

17.8.

Valas jäi laskuveden vangiksi, kuten pelkäsimme. Aamulla, kun menimme rannalle, se oli jo kuollut. Rannalle ajautunut valas on ruma näky. Keuhkot kasassa ja sen myötä koko valtava ruho aivan lytyssä. Pemberton varmisti, että kyseessä on koiras, noin viisikymmenvuotias. Puistonvartijat yrittävät keksiä, miten saisivat turistit pidettyä poissa sen kimpusta.

Löysimme lisää tunnistuskuvia kansallispuiston vanhasta varastosta. Vanhimmat niistä ovat peräisin 60-luvulta. Yhdessä Labradorin rannikolla otetussa diassa on täsmälleen samannäköinen grönlanninvalaan pyrstöevä kuin rantautuneella valaalla. Siinä on arpi, ilmeisesti hain hyökkäyksen tai epäonnistuneen harppuunanlaukauksen jäljiltä. Yksilön iäksi arvioitiin noin 40–50 vuotta. Täytyy katsoa diaa huomenna tarkemmin.

20.8.

Norton kiistelee kylänvanhimman kanssa raadosta. Hän on tehnyt sitä nyt kolme päivää. He ovat juoneet sen aikana uskomattoman määrän kirkasta viinaa. On ironista, että vaikka tutkimme pitkäikäisyyden salaisuutta, aika tuntuu loppuvan kesken.

Olemme antaneet valaalle nimeksi Jack. Se on kiiltävän musta ja sen kyljet ovat kauttaaltaan pahkamaisten merirokkojen peitossa. Pituutta sillä on noin 18 metriä, hetulatkin ovat kolmen ja puolen metrin mittaiset. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että aikoinaan grönlanninvalas oli niin yleinen, että sen nimikin oli englanniksi pelkkä ”tavallinen valas”. Silloin ne liikkuivat isoina laumoina, nyt niistä on enää rippeet jäljellä. Kansallispuistosta vahvistettiin, että kukaan nykyisistä työntekijöistä ei ole nähnyt meidän valastamme aikaisemmin. Se on tullut siis jostain muualta. Yleensä grönlanninvalaat eivät vaella kovin kauas, ainakaan valaiden mittapuulla.

Nuotiopaikalta kuuluu humalaista möykkää. Tätä menoa Nortonin oma elämä lyhenee dramaattisesti. Minun pitäisi varoittaa häntä, mutta en viitsi. Pilatkoon vain kaiken.

Saara Henriksson: Painovoiman sieppaamat

saara5

Konkreettinen lähtökohta novellille Painovoiman sieppaamat oli se, kun joskus työskentelin uutistoimistossa kesätoimittajana. Kansainvälinen uutistoimisto välitti uutisen, jossa Kanadan alkuperäisasukkaat olivat harppunoineet grönlanninvalaan osana vuotuista kiintiötään. Kun he tutkivat valasta tarkemmin, he löysivät sen lihasta kappaleen ammuksesta, joka oli valmistettu 1800-luvun lopulla. Grönlanninvalaat on metsästetty lähes sukupuuttoon, kukaan ei tiedä, miten vanhoiksi ne todellisuudessa voivat elää. Mielessäni alkoi hahmottua tarina miehestä, joka tutki tätä salaisuutta.

Kun kirjoitin novellin, ajattelin aikaa. Pohjoisella merellä, jossa taivas ja meri ovat samaa sinistä ja harmaata ja kaikki on tyhjää ja avaraa on helppo kuvitella, että itse aikakaan ei kulu. Kaikki hetket ovat läsnä samassa hetkessä, meri on samanlainen kuin miljoona vuotta sitten. Meressä on kuitenkin elämää, johon meidän elämämme ja toimintamme vaikuttavat. Kun valas nousee pintaan keskellä tyhjyyttä se on ilmestys, äkkinäinen kiinnekohta aaltojen toistuvassa liikkeessä. Tiedämme suurista valaista varsin vähän. Niiden tutkiminen on kallista ja ihminen on metsästänyt useat valaslajit sukupuuton partaalle ennen kuin olemme edes ehtineet tutustua niihin paremmin.

Samalla olemme lajina kuitenkin pakkomielteisen kiinnostuneita omasta vanhenemisestamme ja häviämisestämme. Minua huvittavat huipputeknisellä sanastolla varustetut ryppyvoiteiden mainokset, joiden kiiltävissä kuvissa kosmetiikkavalmistajan ”laboratoriokokeilla testattu” aine tunkeutuu soluihin saakka ja saa ne suorastaan uusiutumaan. Kuitenkin elämme omalla paikallamme sukupolvien ketjussa, olemme jonkun vanhempia ja vastaavasti jonkun toisen lapsia ja lapsenlapsia. Tästä vastakkainasettelusta tarinani lähti kehittymään.

Valaat ovat ristiriitaisella tavalla sekä meidän kaltaisiamme että meille tyystin vieraita, kuin avaruusolennot. Valas on lämminverinen nisäkäs, joka synnyttää ja imettää poikasensa, mutta elää kuitenkin hyytävän kylmässä vedessä nousematta koskaan maalle. Valaat ovat valtavan kokoisia ja painavia, mutta vedessä ne liikkuvat lähes painottoman näköisesti, kuin tanssijat. Valaat elävät ympäristössä, jossa ihminen ei koskaan selviäsi. Valaat ovat sosiaalisia – ja musikaalisia, se on asia joka yhdistää ihmisiä ja valaita ja jota tutkin erityisesti esikoisteoksessani.

Teollinen valaanpyynti ei suinkaan ole jäänyt historiaan, vaan sitä harjoittavat vielä muutamat maailman maat. Kansainvälisillä ympäristösopimuksilla voidaan sopia pyyntikielloista, jotka ovat monelle lajille yhä elämän ja kuoleman kysymys. Meri ei tavallaan ole kenenkään, joten se on vähän kaikkien kaatopaikka. Merten saastuminen on suuri ja monitahoinen ongelma, johon on tartuttava voimakkailla poliittisilla toimilla. Poliitikkoja olisi muistutettava tästä asiasta.

Ekologia näkyy omassa elämässäni arkea yksinkertaistavia valintoina. Asun ja työskentelen samassa kerrostaloasunnossa, en omista (enkä aja) autoa. Pyrin tekemään ruokaa ympäristöä ja ilmastoa säästävistä raaka-aineista enkä tämän vuoksi mm. syö lihaa. Pyrin kierrättämään käyttämäni tavarat. Pyöräily ja kävely nostavat kuntoa ja auttavat jaksamaan istumatyötä, jota kirjoittaminen lähes väistämättä on.

Yksilön valintoja tärkeämpää mielestäni ovat kuitenkin yhteisöllinen ja poliittinen toiminta, samoin tietoisuuden herättäminen. Ekoscifiantologian toimittaminen oli tällainen asia, jonka toivon palvelevan viimeksi mainittua päämäärää.