(c) Mixu Lauronen ja Anastasia Lapintie

Idea tähän, kuten moneen muuhunkin tarinaani, kumpuaa osittain sanonnasta: ”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla”. Tässä novellissa on väline, joka on tarkoitettu luomaan vaurautta ja onnea. Ihmiset, jotka määrittelevät hyvyyden eri lailla kuin ainakin omasta mielestäni pitäisi, saavat tällä välineellä aikaan kauheuksia.

Olen aina ollut kiinnostunut sattumaketjuista. Jotkin täysin toisiinsa liittymättömät asiat saattavat törmättyään aiheuttaa ennustamattomia seurauksia. Koska olen kirjoittanut paljon kauhua ja muuta vastaavaa, käsittelen myös omia pelkojani ja kaiken kaoottisuutta, ainakin yleisellä tasolla.

Tapahtumien polttopisteeseen nostin Itämeren, sillä sen tulevaisuus on epävarma ja se on vaaroille altis ekosysteemi, joka on ehditty jo pilata, ainakin osittain. Toisaalta Itämerellä on vielä toivoa, kunhan vain teemme jotain, tai edes pidämme silmämme auki.

Ei ole syytä, miksi tällainen ekokatastrofi ei voisi tapahtua Suomessa oikeasti. Pahin pelkohan monissa ympäristökatastrofeissa lienee se, että ne eivät ole irrallisia tapahtumia, joilla on alku ja loppu ja selkeästi rajattu vaikutusalue. Ihmisellä on keinot ajaa maailma rajojensa yli ja jos tapahtumat ketjuuntuvat, ovat seuraukset arvaamattomat. Tässä novellissa on yksi ketjureaktio, joka olisi tietenkin melkoisen yhteensattumien tulos, mutta ei tarvitse kovin pitkään tarkastella historiaa, kun löytää aivan uskomattomalta vaikuttavia asioita – maailman suurimpiin kuuluva järvi käytännössä kuoli, koska puuvillaa kastellaan. Eipä sellaista olisi juuri kukaan uskonut.

Suhtaudun hieman kyynisesti yritysten viherpesutaktiikoihin, mutta asenteiden muutos viime vuosikymmeninä on kuitenkin ollut oikean suuntainen. Ennen ympäristöasioilla ei juuri ollut painoarvoa. Nykyään useimpien yritysten täytyy ainakin ottaa ne huomioon, jos aikovat menestyä. Kohdistan mielelläni ostojani sellaisiin tuotteisiin ja palveluihin, joiden tuottajat ottavat luonnonkin huomioon.

Lihansyöntiä en lopeta, mutta syön mieluummin lihaa, joka ei ole tehotuotettua. Rakastan autoilua, mutta olen ollut aikuisiästäni yli kymmenen vuotta omistamatta yksityisautoa. Jossain vaiheessa saatan sellaisen tarvita, mutta onpahan sitten katumusharjoitukset jo etukäteen suoritettu.

Pyrin hahmottamaan asiat enemmän kokonaisuuksien kuin yksittäisten tekojen kautta. En ole varma, onko Suomen kaltaisessa maassa järkeä jättää vessaa vetämättä, jotta vettä säästyisi. Vedenpuhdistuslaitokset on kuitenkin mitoitettu jollekin kapasiteetille, jolla ne toimivat hyvin. Sen sijaan en mielelläni osta sataan kertaan muoviin pakattuja hyödykkeitä, jos voin valita paremmin. Käytän esimerkiksi siivoukseen vähemmän kuormittavia aineita.

Lue Samuli Antilan novelli ja muut novellit Huomenna tuulet voimistuvat -kokoelmasta.

I

Tämä olisi ehdottomasti viimeinen kesä, jonka Joohanna viettäisi yksin. Hän pysähtyi keskelle niittyä ja katseli kukkia kerääviä tyttöjä. Näköala oli rajaton, kattoniitty toisensa jäkeen jatkui aina Näsijärvelle asti. Keskiyön aurinko valaisi puhumattomia.

Joohanna ajatteli tulevaa sulhastaan. Hän olisi tumma ja tukevakätinen tai ehkä vaalea ja kaukokatseinen. Komea joka tapauksessa.

Kukkien tuoksu oli huumaava, ja Joohanna alkoi kerätä niitä. Yksi sinikello, yksi päivänkakkara, kissantassu ja puna-ailakki, hän joutui etsimään hetken ojakellukkaa, koiranputkea taas oli joka paikassa, aivan katon reunalta löytyi puna-apilaa ja nukulaa, viimeiseki kukaksi Joohanna valitsi mäkikuisman. Jos ei näillä miestään näkisi, niin ei sitten millään.

II

Kaupunkijuna keinahteli miltei huomaamattomasti. Kimmo katseli ulos ikkunasta, mutta ei nähnyt kasvien peittämiä taloja tai torilla tungeksivia ihmisiä. Hn näki vain Aliinan mielessään neuvomassa lapsille leikin sääntöjä.

Ystävällinen naisääni kuulutti pysäkin toisensa jälkeen ja matkustajat vaihtuivat, mutta Kimmo jäi, ja Aliina. Välimatka kasvoi. Ilmastointi puhalsi raikasta ilmaa Kimmon kasvoille, mutta hengitys ei kulkenut. Kiertävä katusoittajien ryhmä esitti muutaman laulun vaunussa, mutta Kimmo kuuli vain Aliisan laulun. Hän otti esiin puhelimensa ja saneli videotervehdyksen, jonka jätti lähettämättä. Voisiko Aliina ymmärtää.

Sormet tunnustelivat näppäimiä: jos sittenkin. Kehtaisiko Aliinaa enää sitten tavata, jos tämä ei ollutkaan kiinnostunut. Sormi lipsahti, Kimmo pidätti hengitystään. Viestin merkkiääni hukkui kuulutuksen alle.

III

Suvi kurkisti ovisilmästä, huokaisi ja avasi oven tädilleen.
- Olin tässä juuri perkaamassa kaloja, kädet on ihan sotkussa.
- Onpas teillä mukava asunto. Näissä uusissa taloissa ei varmaan ole jätehuoltokaan ongelma.
- Mehän ollaan mukana nollajäteohjelmassa.
- No mutta sehän on kiva, saatte sitten varmaan bonuksia kunnan palveluihin. Voi kun meillekin saataisiin joku vastaava ohjelma. Mutta miten minä ihan unohdin, kas tässä.
Täti ojensi ulkomaalaista suklaarasiaa. – Muistan kuinka pidit näistä kun kävit meillä kylässä.
Suvi laskeskeli pakkausmateriaalien määrää mielessään. – Se oli silloin lapsena.
- No annat lapsille, täti totesi ja alkoi avata pakettia. Voisikohan hänet käskeä viemään roskat mukanaan.
- Annapa joku kulho, ei näitä viitsi tästä rasiasta tarjota.
Suvi teki työtä käskettyä. Täti nosteli näppärästi konvehdit kulhoon. Sitten hän keräsi muovit ja pahvit ja pehmusteet ja alkoi tunkea niitä keittiön alakaappiin.
- No mutta, eikö teillä ole roskista!
- Ei meille enää tule roskia. Yleensä.