Kummalinnun kynästä Artemis Kelosaari kertoo siitä, mistä inspiraatio uusiin tarinoihin löytyy.
Mistähän sitä kirjoittaisi? Yllättävän moni kirjoittaja tuskailee tämän kysymyksen parissa. Minulla on harvoin moista ongelmaa. Korkeintaan silloin, kun pitäisi nopeasti keksiä jotain suuremmalle yleisölle markkinoitavissa olevaa.
Kannustan lämpimästi kirjoittajia kehittelemään oman henkilökohtaisen kliseevarastonsa. Sieltä voi poimia ideoita aina kun ei muuta keksi. Mikä se sitten on? No, keräsitkö lapsena kaikenlaisia jänniä kiviä ja sulkia ja muita? Kliseevarasto on juuri sellainen. Tai jos sille haluaa keksiä mukavamman nimen, niin sitä voi kutsua vaikka henkilökohtaiseksi kirjastoksi, x-mapiksi tai kuriositeettikabinetiksi. Itse olen tosin sitä mieltä, että kliseet – samoin kuin myytit – ovat aliarvostettuja. Koko kielemme perustuu kliseen logiikkaan: siihen, että tietty äännejono, tietty symboli, nyt vain tarkoittaa jotain yleisissä mielikuvissa. Kirjailijan tehtävä on kyetä varioimaan näitä merkityksiä ja lähestymään näitä uusista näkökulmista.
Itsehän olen sellainen kirjoittaja ja ihminen, jolla on taipumusta obsessoitua asioista. Käytän tätä kömpelön anglistista ilmausta, koska hyvää suomenkielistä vastinetta ei oikein ole tälle työskentelyäni ja elämääni leimaavalle tavalle. ”Pakkomielle” on turhan kielteissävyinen, ”kiinnostus” taas liian laimea. Obsessointi on sitä, että lähtee antaumuksella jonkin ilmiön matkaan. Jopa siinä määrin, että ajankulu unohtuu ja myöhästyy ennakkoon maksetusta junasta tai joutuu ottamaan taksin. (Tätä kutsun obsessioveroksi.)
Tulevana syksynä alan työstää kokopäiväisesti toista romaaniani. Sen päähenkilönä on Åke Tott eli ”Pohjolan Lumiaura”, 1600-luvulla elänyt ja Turun tuomiokirkkoon haudattu aatelinen sotapäällikkö. Romaani on toki ollut yksi muiden projektien alle hautautunut iisakinkirkon hyväkäs jo monen vuoden ajan, mutta sen ohella Tott on ehtinyt tulla mainituksi gradussani, päätyä esimerkkihenkilöksi varhaismodernin sääty-yhteiskunnan narsismista Tiede-lehden artikkelissani vuonna 2016, vilahdella parissa novellissani (”Lumiaura” Kosmoskynän nettilehdessä sekä ”Teräskoura” samannimisessä Kuoriaiskirjojen antologiassa vuodelta 2016) sekä olla pudottamani nimi viime kesän Karjalaisen kolumnissa, joka käsitteli glitterin ja blingblingin ehdotonta miehekkyyttä. Tott kun eli barokin aikana, miehisen pompöösin poseerauksen aikana, ja hänen tiedetään muun muassa ajaneen kullatuilla vaunuilla.
Åke Tott, “Pohjolan Lumiaura”
Ja eikös Lumiaura päätynyt vielä kirjaimellisesti kummittelemaan kesän 2019 uutuuskirjaani Aaveiden Turku. Tosin minkäs minä sille voin, että hänestä oli valmiiksi olemassa kummitus- ja muita jänniä legendoja? Kuten se, että hän ratsasti Eurajoen kirkkoon kesken jumalanpalveluksen ja julisti olevansa itse Jumalaa suurempi. Eiköhän tuokin legenda päädy jossain muodossa myös romaaniini.
Tätä on obsessointi, mutta monialaisen kirjoittajan ei toki tarvitse sitä harjoittaa samassa mittakaavassa kuin minun. Oma kliseevarasto riittää. Minä olen kaiken muun ohessa sillä(kin) tavalla harakkamainen eläjä, että keräilen muistini ulottuvuuksiin kaikenlaisia erikoisia, ihmeellisiä ja muuten huomiota herättäviä asioita – sellaisia, joiden olemassaolosta useimmat muut eivät tiedä, mutta heidän pitäisi. Kun näen jotain sellaista, pyörittelen sitä mielessäni hetken ja mietin, mitähän tästä voisi tehdä. Ehkä lehtiartikkelin? Ei, kyllä tästä tulee novelli. Tai ehkä runo tai pari.
Ja sitten siitä tulee sellainen. Kirjoitan ammatikseni, ja monipuolisten tekstilajien sujuva tuottaminen on näissä hommissa elinehto. Toisinaan obsessoidun aiheesta – älkää kysykö mikä logiikka siinä on, minulla ei ole aavistustakaan – mutta aihe voi yksinkertaisesti olla liian kiehtova tai alkaa haaroa lonkeroitaan liiaksi eri suuntiin, jotta se malttaisi käytön jälkeen vain levätä rauhassa kuriositeettikaapin hyllyllä. Siitä siis riittää vielä toiseenkin käyttöön. Ehkä kolmanteenkin. Koska ammattikirjoittaja toimii usean eri tekstilajin kanssa, tämä säästää aikaa ja vaivaa keksiä yhä uusia aiheita. Uusihan lopputulos silloinkin on, kun käyttää vanhaa, hyväksi havaittua aihetta uuteen tarkoitukseen. Sitä kutsutaan kierrätykseksi.
Jokaisella tekstilajilla on omat etunsa. Joskus tarvitaan asiatekstiä kertomaan siitä, miten asiat oikeasti menivät; yleensä silloin, kun ihmisillä on tosiksi luultuja virheellisiä käsityksiä, tai silloin kun totuus sattuukin olemaan tarua ihmeellisempää. Mutta fiktio, mytologia ja spekulaatio alkavat siitä, mihin faktat loppuvat, joku suuri ajattelija sanoi kerran – ei kun sehän taisinkin olla minä itse. Faktat kertovat meille vain sen, mitä on tai on ollut (enemmän tai vähemmän) varmasti olemassa. Ja se ei ole välttämättä kovin paljoa. Jos jokin inspiroi kunnolla, silloin varmistetut faktat eivät riitä, vaan asia täytyy päästää kunnolla irti ja revitellä sillä. Spekuloida, assosioida, mielikuvitella. Silloin kaunokirjallisuus ja etenkin spekulatiivinen fiktio ottaa avosylin vastaan.
Otetaanpa esimerkki. Pari vuotta sitten kirjoitin Kiiltomato-sivustolle arvion runoantologiasta nimeltä Kukkien ja sodan lauluja (Aviador 2017) – asteekkien vanhan runouden suomennosvalikoimasta. Asteekkien kulttuuri jäi kummittelemaan mieleeni: ihmisiä uhraava ja syövä soturikansa, joka rakasti kauniita asioita ja jolla oli verenhimoinen sodanjumala nimeltä ”Etelän Kolibri” (Huitzilopochtli). Tiesin haluavani kirjoittaa jotain asteekkeihin liittyvää kaunokirjallista. Idea kuitenkin jäi tuolloin kytemään mieleeni vain epämääräisenä ”olisi kiva joskus” -ajatuksena. Sinne kuriositeettikabinetin hyllylle kehittymään.
Huitzilopochtli, “Etelän Kolibri”
Asteekit palasivat mieleeni, kun syksyllä 2018 kirjoitin tulevana syksynä ilmestyvää tietoteostani Kannibaalikirja – kirjoituksia ihmissyönnin historiasta. Uhraan (hehheh) siinä näet pitkät pätkät tekstiä asteekkien rituaalien ja uskomusten pohtimiseen ja niiden vertailuun tiettyjen muiden uskomusjärjestelmien kanssa. Eräänä lokakuisena iltana olin saanut Kannibaalikirjan päivän kirjoitustyöt päätökseen ja lähdin silloisesta asunnostani kävelemään Turun Martin puutaloalueen kujille. Niin kutsuttu kammiohöperyys oli näet alkanut kolkutella kalloni pintaa; siinähän olin jo viikkojen ajan istunut yksin kotona ja kirjoittanut päivästä toiseen siitä, millä tavoin ihmisiä on tapettu, mitä ruumiinosia heiltä on leikattu irti ja millä tavalla ne on valmistettu ruoaksi…
Kun palasin kotiin, novelli oli mielessäni kirkkaana kuin auringonjumalan kultaisen tulikeihään hehku. Parissa päivässä syntyi ”Kolibrit”. Ja oli aikakin; olin nimittäin mennyt lupautumaan Reuna-kustantamon viidenteen ns. joulukalenteriantologiaan nimeltä Tapahtuu näinä päivinä, eikä minulla ollut vielä muutama päivä aikaisemmin ollut aavistustakaan, mistä novellini kirjoittaisin. Myöhemmin asteekkimytologia jatkoi elämäänsä vielä (toistaiseksi pöytälaatikossa lymyävissä) runoissani. Eikä tämä tähän lopu. Tiede-lehden heinäkuun numerossa ilmestyi artikkelini – aivan oikein – asteekkikulttuurista ja sen näennäisen ristiriitaisesta rakkaudesta väkivaltaan ja taiteeseen. Aina kun siis näkee yhtään missään tilaisuuden pyöritellä sitä omaa rakasta aihetta, sitä täytyy pyöritellä.
Kirjoittajakoulutuksessa puhutaan ”oman äänen” löytämisestä, bisnespuolella taas kirjailijabrändistä. Jos omissa teksteissä on jokin toistuva aihe tai teema, se kaiketi vahvistaa näitä asioita. Tässä on toki myös vaaransa. Tavaramerkistä tulee helposti maneeri, aivan liian hyvästä sanonnasta klisee, ja näiden viljely tekee kirjailijasta pahimmillaan itsensä väsyneen parodian. Se on kuin söisi kookosjäätelöä tai mistä sitten pitääkään mielettömästi – jossain vaiheessa pitää osata lopettaa. (Alkoholi olisi aivan liian ilmeinen esimerkki.) Spefikirjoittajan kannattaa pitää mielessä sekin, että kirjoituskilpailujen nimettömyys voi olla kuollut kirjain, jos novelli jo aihepiirinsä ja kuvastonsa puolesta kirkuu tietyn kirjoittajan nimeä.
Kierrätettävän aiheen ei tietenkään tarvitse edes olla mikään noin selvärajainen asia kuin joku historiallinen henkilö tai muinainen sivilisaatio. Se voi löytyä paljon abstraktimmaltakin tasolta. Eräs Suomen eturivin kirjailija myönsi eräässä kirjoittajakoulutuksessa, että hänellä ja todennäköisesti suurimmalla osalla meistä siinä salissa istuvista on jokin tietty teema, jota varioi kerta toisensa jälkeen. Ja sellainen teema on jotain niin yleispätevää kuin vaikkapa ”valta”, ”rakkaus”, ”pahuus”. Sellaisesta voi varioida tekstejä käytännössä loputtomiin. Niinhän ne jotkut kirjallisuudentutkijatkin ovat laskeskelleet, että kaikissa ihmisten kertomissa tarinoissa on vain naurettavan pieni määrä kaavoja, kun tarpeeksi redusoi ja yksinkertaistaa. Ja jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki fiktio kertoo pohjimmiltaan joko rakkaudesta, kuolemasta tai molemmista. Siitä valitsemaan sitten.
Ai niin: olihan aivan hiljattain Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien lehdessä Kosmoskynässä vielä esseeni Häijyn Elegantin Sotaherran eli HES:in arkkityypistä. Åke Tott ja Huitzilopochtli mainittu.
Kirjoittaja
Artemis Kelosaari
Artemis Kelosaari on Tampereen Hervannassa asuva tietokirjoittaja, prosaisti ja runoilija. Hän on julkaissut runoteoksen Arsenikkivärejä (2021), romaanin Omenatarha (2017) ja tietokirjan kannibalismin historiasta sekä koonnut kansien väliin Turun ja Tampereen kummitustarinaperinnettä.
Artemis Kelosaaren novelleja löytyy myös Osuuskumman antologioista, esimerkiksi naamio- ja sirkusteemaiset antologiamme:
