Kirjoittaja, ulos sieltä komerosta!

Eräänä talvisena päivänä koin oudon oivalluksen hetken.                     tukholma_ovi

Niin kauan kuin suinkin saatan muistaa, olen kirjoittajana kokenut itseni jonkinmoiseksi epäilyttäväksi kummajaiseksi. Kun joku on kysynyt, mitä kirjoitan, on suuni jäänyt hetkeksi puoliksi auki, minkä jälkeen olen ynähtänyt jotakin epämääräistä ja yrittänyt sitten nopeasti johdatella keskustelua kokonaan muihin aiheisiin. Esimerkiksi säähän tai siihen, että tumma paahto maistuu paremmalta kuin vaalea. Maistuu se, ihan totta…

Minulta kesti kauan aikaa keksiä, että kokemani kummallisuus saattaakin olla koko kirjoittamiseni punainen lanka ja ydin – ei pelkästään pakkani sekoittaja. Ehkä olenkin pitänyt kirjoittajaidentiteettini suurimpana ongelmana sitä, mikä ei ole ongelma alkuunkaan.

Pitkään kuvittelin muuten myös eläväni kummallisuuksien saarellani yksin. Olen toki kauan ollut tietoinen Suomen eläväisestä spefi-kulttuurista etenkin novellien saralla, mutta sitäkin tuijottelin omalta rannaltani kauan jotenkin ulkopuolisen silmin. Hieman kuin olisin kierrellyt lätäkön reunalla, uskaltamatta kuitenkaan ottaa kunnon pulahdusta.

Kunnes tuli se oivallus. Aivan kuin elämä olisi vilissyt tekstinä silmieni ohitse – tajusin yhtäkkiä, että joka ikinen kirjoituksenihan on, tavalla tai toisella, ollut nimenomaan hieman kummallinen. Vaikka lähestynkin outoutta kirjoituksissani yleensä arjen näkökulmasta, ovat suurimpia innoittajiani silti aina olleet niin muinaiset mytologiat kuin tiedelehtien hurjat tulevaisuusskenaariotkin.  Että omituinen on minun mukavuusalueeni, mikäli niin kirjoittamisen ollessa kyseessä voi ylipäänsä sanoa.

Ja että hei, siellä on muitakin.

Kirjoittamista pidetään yleisesti varsin yksinäisenä uurastuksena, jossa pään täytyy kestää omaan kirjoittajakammioon tai autiosaareen eristäytymistä – mutta sinne pitäisi myös osata olla jumiutumatta.  Parhaimmillaan kirjoittaminen voikin olla jotakin, mitä tehdään yhdessä ja yhteisiä päämääriä varten. Kirjoittaja(kin) voi tuntea kuuluvansa johonkin, olevansa osa jotakin.

Sittemmin olen uskaltautunut ulos spefi-komerosta. Olen yksi kummien genrejen kirjoittajista, ja ylpeä siitä.

Niin – ja nyt olen myös yksi kummallisuuden kirjallisuuden asemaa edistävän Osuuskumman jäsenistä, mistä olen tietysti erityisen innoissani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *