O.E. Lönnberg oppi arvostamaan lyhyttäkin lyhyempää proosaa

O.E. Lönnbergin esikoisteos Langanpäitä sisältää täsmälleen sata lyhyttä tarinaa. Vaikutteita Lönnberg on ottanut niin kansanperinteestä, kauhusta kuin uuskummastakin.

Lönnberg aloitti ensimmäisen fantasiaromaaninsa kirjoittamisen ala-asteella. Siitä pitäen hän on haaveillut oman teoksen julkaisemisesta – ja aloittanutkin sen kirjoittamisen monta kertaa.

– Nuorempana kirjoitin runoja ja äkäistä proosaa, hän sanoo.

Lönnberg kertoo, että kimmokkeen spefi-kirjoittajan uralle tarjosi paitsi sanataide- ja roolipeliharrastus, myös kontakti muihin saman alan kirjoittajiin. Kirjoittaja, jonka jalanjälkiä hän kertoo seurailleensa, on Shimo Suntila, joka on niin ikään Osuuskumma-kirjailijoita. Suntila oli julkaissut Sata kummaa kertomusta -raapalekokoelman (Kuoriaiskirjat 2013) samankaltaisen vuoden kestäneen projektin jälkeen.

Kirjoittamista Lönnberg on opiskellut myös sivuaineen verran Turun yliopiston luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa. Hänen mukaansa joistakin kursseista oli hyötyä, toisista ehkä ei, mutta joka tapauksessa hän mielellään luki ja kommentoi muiden kirjoittajien tekstejä.

– Opinnoista oli iloa etenkin siinä mielessä, että pääsi tekemisiin erilaisten kirjoittajien kanssa.

Aikaisemmista julkaisuista Lönnbergille on ollut merkityksellinen debyyttinovelli Peikonkulta URS-liikkeen antologiassa Hei, rillumapunk! sekä toki Portti Science Fiction -kilpailusta lohjennut kunniamaininta. Merkittävä oli myös kunniamaininta Spekulatiivinen Turku -kilpailussa sekä julkaisu kyseisen kilpailun sadosta koostetussa antologiassa.

Scifi- ja fantasiakirjoittajien yhteisössä aktiivinen Lönnberg on toiminut myös muun muassa vuoden verran Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien puheenjohtajana. Luovan kirjoittamisen opiskelijana hänen tekstejään on nähty aineyhdistys Kammion vuotuisen antologian lehdillä. Tämän lisäksi Lönnberg toimi viimeisenä aktiivisena opiskeluvuotenaan kyseisen antologian päätoimittajana.

Spefillään Lönnberg  ei halua esitellä vain jotakin hienoa laitetta vaan mennä syvälle ajatuksiin ja välittää syvempiä tasoja. Hän arvelee, että ”akatemian” taipumus vierastaa spefiä johtuu pohjimmiltaan siitä, että monesti spefi tyytyy viihdekirjallisuuden tapaan käsittelemään pintatason ilmiöitä.

Liveroolipelaaminen väylänä tarinankerrontaan

Proosan kirjoittamisen lisäksi O.E. Lönnbergille keskeinen harrastus on ollut roolipelaaminen ja larppaaminen, jonka osana myös larppien kirjoittaminen. Hän aloitti harrastuksen jo ala-asteella ja on jatkanut siitä saakka, vasta viime vuosina MS-tauti on pannut kapuloita rattaisiin. Viime vuonna hän oli mukana kahdessa larpissa.

Lönnbergille larppien kirjoittaminen on antanut ideoita sekä näkemystä maailmasta.

– Roolipeli on tarinankerrontaa muiden kanssa.

Lönnberg kertoo, että suomalaisessa larp-kulttuurissa pelinjohto on perinteisesti kirjoittanut hahmon pelaajalle. Kuvaukset voivat olla 20 sivuakin pitkiä. Hän arvelee, että larp-kirjoittaminen on vaikuttanut hänen kertojanääneensä. Esimerkiksi sinä-muodon käyttö, jota on nähtävissä muutamassa kokoelman tekstissäkin, on larp-hahmoissa tavallista.

Larpissa myös henkilöhahmo on kaikki kaikessa, sillä jokaisen hahmon pitää olla oman tarinansa päähenkilö. Vahvan kertojanäänen huomaa Langanpäitä-kokoelman teksteistä: aistiminen ja kokemus ovat vahvasti suodattuneet kerronnan kautta.

Lyhyt muoto

– Olen oppinut arvostamaan lyhyttä muotoa, kertoo O.E. Lönnberg, mutta mainitsee kuitenkin romaanikäsikirjoituksen olevan tekeillä.

Hän kertoo, että syitä kirjoittaa aivan lyhyttä proosaa oli useita. Yksi niistä oli Shimo Suntilan esimerkki, toinen se, että hän halusi oppia tiivistämään.

– Rönsyily on helppoa, tiivistäminen vaikeaa.

Lönnberg pohtii, että hänellä on antagonistinen suhtautuminen valtavirran kirjoittamiseen. Hänelle spefi on eräänlaista vastakulttuuria. Kuitenkin myös valtakulttuurin puolelta voi ottaa ja antaa. Hän muistelee yliopiston runokurssia vetäneen Tommi Parkon tokaisua ”tietyllä tavalla jokainen runo kertoo maailmanlopusta”.

– Parkko tarkoitti luultavimmin puhua kuvainnollisesti elämää suuremmasta mullistuksesta, mutta otin lausuman konkreettisesti ja päätin kirjoittaa kurssilla runoja pelkästään maailmanlopusta.

Suureksi kirjalliseksi esikuvakseen Lönnberg mainitsee Neil Gaimanin.

– Toki näin lukeneemmalla iällä tunnistan myös ne ongelmat. Sieltä minun maneereistanikin moni tulee, hän naurahtaa.

Kotimaisia suosikkeja ovat Johanna Sinisalo ja Pasi Ilmari Jääskeläinen.

– Tavoitteeni on kirjoittaa proosaa, joka olisi jollekin lukijalle todella merkityksellistä.

 

O.E. Lönnbergin haastattelijana toimi Saara Henriksson.

Esikoisnovellikokoelma tulvii outoja hetkiä

O.E. Lönnbergin pienoisnovellit kokoelmassa Langanpäitä muodostavat vaikuttavan kavalkadin eriskummallisia kohtaamisia ja surrealistisia tilanteita. 

Kansi: Ami Koiranen

“Minä räpäytin siipiäni kerran, kaksi. Se tuntui kummalta, tuntea niiden liike, jota siteet eivät enää kahlinneet. Vapaus oli juovuttavaa.”

Langanpäitä on kokoelma välähdyksiä: hetkiä, katseita, kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia. Yksikään kokoelman sadasta tarinasta ei ole sataa sanaa lyhyempi, eikä yksikään kahtasataa pidempi. Tarinat kertovat erilaisista maailmoista, joissa peikot lausuvat runoja, konstruktit hamuavat höyryä ja ensitreffeillä saattaa seuralaisen huulilta lehahtaa perhonen lentoon. Kun tarttuu langan päähän, ei voi tietää, mihin se johdattaa.

O.E. Lönnberg (s. 1988) on turkulainen filosofian maisteri. Hän aloitti ensimmäisen eeppisen fantasiasarjansa kirjoittamisen ollessaan ala-asteella. Myöhemmin hän oppi arvostamaan lyhyempää muotoa. Ja sitten vielä lyhyempää. Langanpäitä (Osuuskumma 2017) on hänen esikoisteoksensa.

O.E. Lönnberg: Langanpäitä
 ISBN 978-952-6642-67-3 (nidottu)
 ISBN 978-952-6642-68-0 (ePub)
 120 s. | Julkaisu: 6.5.2017

Osta e-kirja Elisa Kirjasta!

Osta kirja painettuna:

Minna Roininen kartoittaa unen ja toden rajoja

Psykologin koulutuksen saanut Minna Roininen kirjoittaa esikoisromaanissaan unista, jotka muuttavat aviokriisiin ajautuneen pariskunnan elämän. Pimeänkutojat haastaa pohtimaan, minkä merkityksen ihminen antaa unille. 

Minna Roininen on kirjailija ja psykologi, joka on kotoisin Ylivieskasta ja asuu Helsingissä. Hän on aloittanut kirjoittamisen jo lapsena, kun sai lahjaksi kissakantisen muistivihon, johon kirjoitti runoja. Roinisen tarinoihin alkoi ilmaantua maagisia elementtejä jo varhain, mutta hän ei tehnyt tietoista päätöstä kirjoittaa juuri kummaa kirjallisuutta.

– Lähtökohtani ovat aina reaalimaailmassa, ja sitten jokin menee vinoon. Näin tapahtuu riippumatta siitä, päätänkö alussa sellaista vai en, Roininen kertoo.

Kirjoittajana Roininen pyrkii lukemaan paljon aina, kun ehtii. Hän ahmii kaikkea mahdollista keittokirjoista neurologisiin tapauskertomuksiin ja lukee tietysti romaaneja. Silloin, kun aikaa on, hän pelaa myös videopelejä ja suorittaa erilaisia verkkokursseja.

Aihe, jota Roininen toistuvasti palaa pohtimaan kirjoituksissaan, on se, miten ihminen tarvitsee itsenäisyyttä mutta on kuitenkin aina jossain määrin riippuvainen muista. Roininen kirjoittaa mielellään myös tiedemaailmasta ja erilaisten ihmisten epätodennäköisistä yhteentörmäyksistä.

Roinisen esikoisromaani Pimeänkutojat ilmestyi huhtikuussa 2017. Pimeänkutojien keskiössä on Ruotsissa asuvan suomalaispariskunnan hajoava avioliitto. Simon on fyysikko, joka kärsii painajaisunista ja pelkää nukkumista niiden vuoksi. Alman on kahlinnut kotiin pitkäaikaissairaus. Tarinan alussa Alma ja Simon alkavat valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Suunnitelmat saavat odottamattoman käänteen, kun Simonin painajaiset alkavat läikkyä Almankin uniin ja osaksi pariskunnan todellisuutta. Unimaailman kautta lukija pääsee käsiksi hahmojen menneisyyteen ja haaveisiin. Ne voivat olla pelottavia, jos jää niiden vangiksi.

– Simonin tavoin kärsin itse aikaisemmin unettomuudesta, joten tiedän, miltä tuntuu, kun unen saaminen ja sen miettiminen valtaa kaikki ajatukset, mikä tietenkin tekee nukkumisesta entistä vaikeampaa, Roininen kertoo. – Simonin uniin on saattanut hiipiä rahtusia omista painajaisistani, mutta omat yöuneni ovat ainoastaan parantuneet näinä vuosina, jotka olen romaania kirjoittanut.

Virikkeen Pimeänkutojiin Roininen sai vanhasta suomalais-karjalaisesta sielulintu-uskomuksesta. Siihen liittyy perinne pitää puista lintua lähettyvillä nukkumisen aikana. Linnun uskottiin suojelevan sielua unen aikana ja tuovan sen takaisin aamulla, jos nukkuja on eksynyt unessa liian kauas.

Ei symboliikkaa vaan merkityksen pohtimista

Roininen on ammatiltaan psykologi, mutta hän ei erityisesti ajattele sitä kirjoittaessaan. Hän toteaa, että kirjoittamisessa ja psykologin työssä on kuitenkin yllättävän paljon yhteistä, ja uskoo, että psykologian pariin ohjanneet piirteet ovat saaneet hänet myös tarttumaan kynään. Psykologin ammatin Roininen kertoo vaikuttaneen siihen, ettei hän kirjoita unista niinkään symboliikan ja unien tulkitsemisen kautta, vaan vaikka tarina itsessään saa maagisia sävyjä, lähtökohta on niinkin arkinen ja yleinen pulma kuin unettomuus.

– Lukija voi halutessaan tehdä päätelmiä siitä, mitkä tapahtumista ovat totta tai unta, tai mitä symbolista Alman ja Simonin unien taustalta voi löytää. Se ei kuitenkaan ollut oma lähtökohtani kirjoittamiseen, vaan pikemminkin se, minkä merkityksen jokainen itse unille antaa ja kuinka paljon ne silloin hallitsevat elämää, Roininen sanoo.

Alma ja muut kirjan hahmot ovat romaanihenkilöitä ja jo siitä syystä heistä näyttäytyy kirjassa vain siivu. Psykologilla voisi kuitenkin olla paljon keskusteltavaa Pimeänkutojien hahmojen kanssa. Roininen myöntää, ettei ole aiemmin miettinyt, mitä sanoisi Almalle, jos tämä tulisi hänen vastaanotolleen.

– Omassa mielessäni hahmot ovat paljon kompleksisempia kuin millaisina heitä romaanimittaisessa tekstissä pystyisi kuvaamaan. Luottamus tuntuu olevan tunne, jonka kanssa Alma ajautuu alituiseen ääripäästä toiseen, joten siitä saattaisimme keskustella. Tietysti vain, jos hän ensin rohkaistuisi varaamaan ajan…

Pimeänkutojat perustuu aiemmin julkaistuun sähköiseen syväkirjaan Unohdetut ovet (Kirjalabyrintti 2015). Roininen kertoo, että matkalla interaktiivisesta teoksesta painetuksi romaaniksi tarina on vielä tiivistynyt ja terävöitynyt.

– On ollut hetkiä, jolloin olen pohtinut, mitä lukija ajattelee, jos tarinaan tulee näin suuria muutoksia. Toisaalta emme enää kirjoita savitauluille, vaan sähköinen julkaiseminen mahdollistaa tarinoiden muuttumisen ja kehittymisen myös ensijulkaisun jälkeen.

Takakannessa Pimeänkutojia kuvaillaan kauhusta ammentavaksi unitrilleriksi. Alman ja Simonin tarina ei kuitenkaan ole läpeensä synkkä. Roininen nauttii kerronnassa tietynlaisesta mustan komediallisuuden ja draaman sekoituksesta ja uskoo, että lukija voi löytää jotain samankaltaista myös Pimeänkutojista.

Ainakaan toistaiseksi Roininen ei ole suunnitellut palaavansa Pimeänkutojien henkilöihin. Hänellä on työn alla useita projekteja, joiden tuloksia jäämme innolla odottamaan.

 

Lisätietoa teoksesta Pimeänkutojat.
Minna Roinisen kirjailijasivu.

Yliluonnollisessa trillerissä unet repivät ihmismieltä

Minna Roinisen kauhuvaikutteinen unitrilleri Pimeänkutojat vie lukijansa maailmaan, jossa mielikuvitusystävät kasvavat aikuisiksi ja lapsuuden painajaiset tunkeutuvat limittäin todellisuuden kanssa.

Kansi: Miia Anttila

Ne vaanivat saalistaan unien äärillä. Jos ne surmaavat uneksijan keskellä painajaista, osa tämän mielestä kuolee.

Alma Eriksson on sairautensa vuoksi jäänyt vangiksi avioliittoonsa. Hänen fyysikkomiehensä Simon on kaikin puolin ikävystyttävä tyyppi, jonka pienistä pakkomielteistä ei ole haittaa kenellekään. Ei ainakaan ennen kuin Simonin synkät unet kietoutuvat osaksi pariskunnan elämää. Vähitellen Alma käsittää, ettei Simon ole enää se mies, johon hän kerran rakastui – mutta tämä on yhä olemassa jossain varjojen tuolla puolen. Pelastaakseen miehensä Alman on löydettävä keino omien painajaistensa hallitsemiseen. Tässä tehtävässä häntä opastaa aavemainen Frank Pohjoispuoli, jolla on omat syynsä estää Simonia luisumasta hulluuteen.

”Joskus ainoa tapa päästä ulos sietämättömästä tilanteesta on käsittää, ettei sitä ole mahdollista tehdä menettämättä ensin sellaista elämää, jonka olisi voinut elää.”

Minna Roininen (s. 1989) on Helsingissä asuva kirjailija ja psykologi. Hän on pitänyt peliblogia ja julkaissut e-kirjallisuutta ja novelleja. Pimeänkutojat (Osuuskumma 2017) on hänen ensimmäinen painettuna ilmestyvä romaaninsa. Teos on aiemmin ilmestynyt Kirjalabyrintti-kustantamon julkaisemana elektronisena syväkirjana nimellä Unohdetut ovet.

Minna Roininen: Pimeänkutojat
978-952-6642-57-4 (nidottu)
ISBN 978-952-7215-35-7 (ePub)
ISBN 978-952-7215-36-4 (ePub + suojaus)
280 s. | Julkaisupäivä: 28.4.2017

Osta e-kirjana Elisa Kirjasta!

Osta painettuna:

Spefin moniottelija avaruuskeikalla

Tarja Sipiläisen haastattelussa kirjailija Jussi Katajala.

Tarja Sipiläinen: Sinulta on juuri julkaistu scifi-novellikokoelma Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita. Mikä scifissä kiehtoo?

Jussi Katajala: Pidin jo lapsena tähtitaivaalle katselemisesta, joten avaruuteen sijoittuvat tarinat ovat kiehtoneet minua siitä lähtien. Scifissä ei myöskään ole minkäänlaisia rajoituksia, siinä voi antaa mielikuvituksensa lentää vapaasti. Eikä pidä unohtaa scifin tarjoamaa eskapismia.

TS: Kerro hieman kokoelman novelleista.

JK: Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita sisältää sekä vanhoja että kaksi uutta novellia. Mukana on myös Mare Nostrum, joka palkittiin Atorox-palkinnolla 2014. Kokoelma on jaettu kolmeen osioon: toisenlaisia aikoja, Terra ja Kosmos. Ensimmäisen osion novellit ovat vaihtoehtohistoriaa, toisen osion novellit sijoittuvat maapallolle ja kolmas osio sisältää avaruuteen sijoittuvia novelleja. Kolmannen osion neljä viimeistä novellia sijoittuvat samaan tarinajatkumoon.

 

 

TS: Olet myös historian harrastaja, ja ensimmäinen novellikokoelmasi, Leonardon rasia, sisälsi menneisiin aikoihin ja vaihtoehtohistoriallisiin tapahtumiin pohjautuvia tarinoita. Mikä mennessä ajassa erityisesti kiinnostaa?

JK: On kiehtovaa lukea entisajan ihmisistä, jotka olivat oudoista tavoistaan ja uskomuksistaan huolimatta pohjimmiltaan samanlaisia kuin nykyajan ihmisetkin. Historian lukeminen antaa myös perspektiiviä. Tuhat vuotta olemassa ollut valtakunta saattaa olla nykyään lähes unohdettu. Historian lukeminen auttaa myös scifin kirjoittamisessa, sillä luettuaan oikeaa historiaa osaa paremmin kuvitella mihin suuntaan maailma voi kehittyä.

TS: Edellinen sinulta julkaistu kokoelma oli kauhua. Tarinasi hiipivät iholle ja tunkeutuvat sieluun hyytävyydessään. Alkavatko ne koskaan elää niin, ettet öisin saa unta?

JK: En ole vielä onnistunut kirjoittamaan tarinaa, joka olisi vienyt itseltänikin yöunet.

TS: Olet myös kirjoittanut satasanaisia raapaleita. Miksi?

JK: Raapaleiden tarkkaan rajattu sanamäärä on mielenkiintoinen haaste, sillä kokonainen tarina pitää saada mahtumaan hyvin lyhyeen muotoon. Raapaleessa työnsä tuloksen myös näkee hyvin nopeasti.

TS: Kuten edellä on käynyt ilmi, olet tuottelias kirjailija. Mikä sinut saa kirjoittamaan, mistä saat inspiraatiosi?

JK: Kirjoittamiseen ajaa halu kertoa tarinoita. Kun en ole puhelias, niin kerron tarinat kirjallisessa muodossa. Inspiraatio voi tulla mistä tahansa, esimerkiksi laulujen sanoista, jostain satunnaisesta faktasta tai taideteoksesta. Esimerkiksi Ääni kellarissa -novelliin sain inspiraation John Henry Fuselin maalauksesta Painajainen.

TS: Mitä teet seuraavaksi?

JK: Olen mukana muutamassa antologiaprojektissa, joiden on tarkoitus ilmestyä tänä syksynä tai ensi vuoden puolella. Neljättä novellikokoelmaa ei ole ainakaan tällä hetkellä suunnitelmissa. Romaani-ideoitakin on hautumassa.

TS: Missä näet itsesi vuonna 2025?

JK: Ehkä olen siihen mennessä saanut viimeinkin kirjoitettua romaanin.

TS: Kiitos haastattelusta. Odotamme lisää mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita.

JK: Toivottavasti tulevatkin tarinani ovat kiinnostavaa luettavaa.

 

Lisätietoa novellikokoelmasta Nollameridiaani.
Jussi Katajalan kirjailijasivu.