Portti-voittaja Janos Honkonen: ”Jotkut tekstit vain haluavat tulla kirjoitetuksi”

Osuuskumman Janos Honkonen voitti ensimmäisen palkinnon Portti-lehden novellikilpailussa 2017. Kaiken yllä etana -romaanin kirjoittajan tekstit syntyvät toisinaan kuin kohtalon kautta, joskus taas työllä ja tuskalla.

Janos Honkosella on syytä hymyyn. Hänen novellinsa ”Sadan vuoden huuto” nousi ensimmäiselle sijalle scifilehti Portin perinteikkäässä novellikilpailussa vuoden 2017 lopussa ja tuotti kirjoittajalleen 2000 euroa puhtaana kouraan. Honkonen kuvailee tekstinsä syntyä käsittämättömäksi sarjaksi yhteensattumia.

– Viimeisin oli se, että olin melkein unohtanut koko jutun, ja kai maanantaina 27.11. tuli semmoinen ai nii. Aamulla googlailin että milloinkahan tulokset tulee. Netissä ei ollut mitään tietoa, niin luovutin, ja just samana iltana soi luuri.

”Sadan vuoden huuto” on aikamatkailutarina, jossa liikutaan Honkosen entisessä kotikaupungissa Jyväskylässä vuodesta 1918 lähitulevaisuuteen. Yksityiskohtaisemmin Honkonen ei halua kertoa novellin sisällöstä, sillä se kuulemma paljastaisi siitä liikaa. Hän tyytyy luonnehtimaan sitä ”ei erityisen pirteäksi”.

– Sain idean joskus 2014 tai 2015 alussa, en muista tarkalleen. Kun kerroin siitä silloiselle puoliskolleni, hän naurahti ja kysyi ”Janos, onko kaikki hyvin?” Tuppaan kirjoittamaan näemmä kahdenlaisia juttuja nykyään: sellaisia jotka kertovat valistushenkisesti enemmän tai vähemmän syvällisesti jostain aihepiiristä, ja fiilistelevämpiä tarinoita hyvin hirveistä parisuhteista.

”Sadan vuoden huuto” kuuluu ensin mainittuun kategoriaan.

– Itse idis lähti yhdestä päässä pyörineestä lausahduksesta, jota on käytetty scifileffassa, -sarjassa ja -kirjassa jos toisessakin ilman, että sillä olisi varsinaisesti tehty mitään. Lausahdus on siis tämä, jota heitetään, kun joku tekee jotain riskitieteellistä: you’ll be smeared across time/space/dimensions. Itse mietin, mitä se sitten tarkoittaisi käytännössä.”

Nauraen Honkonen vakuuttaa, että novellin Suomi 100 -aihepiiri oli sekin puhdasta sattumaa – ei siis huolellista laskelmointia. Itse asiassa vasta kaksi viikkoa Portti-voiton ilmoittamisen jälkeen hän tajusi kirjoittaneensa myös juhlavuositeemaan sopivan novellin.

Kun palaset osuvat kohdalleen

– Alkuperäinen suunnitelmani oli aloittaa tarina talvisodasta, mutta jokin siinä kinnasi vastaan ja homma ei vain edennyt, Janos Honkonen muistelee. Asia sai käänteen hänen jouduttuaan sairaalaan syksyllä 2015.

– Jouduin väenväkisin katsomaan tv-lähetyksiä, joita vihaan tuhannen auringon tulella. Näin sattumalta Ylen Pimeä historia -sarjan jakson, jossa käsiteltiin sisällissotaa, ja homma naksahti kohdalleen.

Honkonen halusi kuvata historiallista Jyväskylää mahdollisimman tarkasti ja sijoittaa tapahtumat juuri tietylle alueelle. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kaupungit muuttuvat radikaalisti sadassa vuodessa, ja arkielämän yksityiskohdilla maamerkkeineen on tapana kadota historian hämäriin.

– Mietipä hetki tiedätkö, oliko kotikaupungissasi katuvalot vuonna 1918, ja olivatko ne sähkövaloja vai jotain kaasulamppuja? Honkonen heittää esimerkin.

Sattuma tuli kuitenkin jälleen avuksi. Honkosen äiti oli vastikään käynyt Jyväskylän historiaa käsittelevässä valokuvanäyttelyssä ja osasi antaa tietoja juuri oikeasta alueesta. Kun Honkonen valitti valokuvanäyttelyn hajanaisuutta ja kokonaiskuvan puutetta kaverilleen, tältä sattuikin löytymään tietokoneelta Jyväskylän asemakaava vuodelta 1902 ja topografia vuodelta 1920. Jopa katuvalojen mysteeri selvisi, kun Honkonen tiedusteli ”ihmeitä toivomatta” asiaa Keski-Suomen museosta – aiheesta löytyi seikkaperäinen tutkimus vuodelta 2009, Anne-Marjut Rauhalan gradu ”Valaistus kaupunkitilan tekijänä”. Erään keskeisen taustatiedon novelliin Honkonen oli puolestaan saanut jo vuonna 2010 entiseltä kollegaltaan, johon oli sattumalta törmännyt – ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen.

Tarinalle piti löytää myös sopiva lähtökohta todellisuudesta.

– Tässä kohden meinasi tulla tenkkapoo, koska Jyväskylän alueella ei tapahtunut sisällissodan aikana mitään kauhean dramaattista – paitsi erittäin mystinen tulipalo juuri samana yönä, kun vallankumous julistettiin. Se sopi tarinaan täydellisesti.

Mitä pidemmälle Honkonen ideoi ”Sadan vuoden huutoa”, sitä hämmästyttävimmin palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Aikamatkailun selittämistä varten hän löysi valmiin esoteerisen teorian, jonka yhteensovittamiseen novellin keskeisten ideoiden kanssa tarvittiin vain pientä mutkien suoristusta. Rauhalan gradussa taas mainittiin erikseen, että eräs tarinan kannalta olennainen alue – nykyään kaupunginosa, vuonna 1918 vielä erillinen kylä – oli pimeänä juuri novellin tapahtuma-aikaan.

– Hemmetti, kuun vaihekin osui nappiin, Honkonen hehkuttaa. – Jotkut tekstit ilmeisesti vain haluavat tulla kirjoitetuksi.

Romaanin kirjoittamisen tuskaisuus

Janos Honkonen on kunnostautunut novellistina myös lukuisissa Osuuskumman antologioissa, joista tuorein on viime syksynä ilmestynyt Murtumia maisemassa. Antologian teemana on urbaani löytöretkeily, joka on ollut Honkosen rakkaimpia harrastuksia.

– Hain ja löysin raunioista samoja viboja kuin luonnossa liikkumisesta. Sellaista rauhaisaa, ajatonta vaeltamisen tilaa, jossa irtautuu kokonaan arkitodellisuudesta. Yllätyn joka kerta uudelleen kun joku pitää urbexiä jonkinlaisena adrenaliinintäyteisenä extreme-lajina, koska minulle se oli juuri vastakkaista: pakoa rauhaan ja hiljaisuuteen adrenaliinintäyteisestä extreme-arjesta.

Novellin ”Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä” ensimmäisen vedoksen Honkonen kirjoitti jo 2013–2014. Myös tämä novelli syntyi huomattavan kevyesti. Itseironisesti hän luonnehtii novellia ”vähän fuskaukseksi”; se perustuu suoraan yhteen hänen omaan urbex-reissuunsa.

– Yhdellä ilmeisellä muutoksella. Harrastajat tunnistanevat paikan linnunraatoineen, graffiteineen ja hengenvaarallisine kävelysiltoineen. Nyttemmin se on jo purettu.

Aina kirjoittaminen ei ole Honkosellekaan yksinkertaista. Nykyisin hän kuvailee itseään jopa vastahakoiseksi kirjoittajaksi sekä kirjailijakliseeksi: esikoisromaanin jälkeen toisen romaanin työstäminen on ollut kauniisti sanottuna tuskallinen prosessi. Esikoinen  Kaiken yllä etana ilmestyi Osuuskummalta jo 2013.

– Kaksi romaani-ideaa on pyörinyt päässä vuosia ja kolmaskin liittyi tangoon, Honkonen kertoo. – Kun olin valmiina aloittamaan ensimmäisen, luin juuri silloin erään uutuusromaanin rapakon tuolta puolen, joka oli niin lähellä omaa ideaani, että maku meni. Toinen idea jumittui kriittiseen taustatutkimusongelmaan jota pyrin edelleen ratkomaan, ja kolmas muuttui räkäisestä kehokauhusta omin päin Stephen King -henkiseksi ”pikkulapset pikkukaupungissa” -kamaksi, ja joutui hyllylle jotta vilahti.

Varsinaisena ammattinaan Janos Honkonen käsikirjoittaa videopelejä, ja hän on tehnyt myös journalistisen ja pr-alan töitä. Näissä töissä tekstiin on suhtauduttava hänen sanojensa mukaan ”rehuna”: tiukat aikataulut pitävät huolen, että tekstin on valmistuttava nopeasti ja sen jälkeen on välittömästi käytävä uuden kimppuun.

– Tavoitteenani on tuoda yhä enemmän journoajan ammattimaista ”tekstiä tulee vaikkei huvittaisi” -asennetta kaunokirjallisuuden puolelle. Teen kaiken edelleen vähän väärin: odottelen ideoita ilmestyväksi, kirjoitan liikaa oikeissa fiiliksissä, liian vähän perslihaksilla, ja tarvitsen kustannustoimittajan, joka uskaltaa välillä vedellä vyön solkipäällä. Muokkaukset uusiin vedoksiin teen tyylillä, joka muistuttaa astioiden paiskomista.

Janos Honkonen rohkenee luvata seuraavan romaaninsa ilmestyvän ensi vuosikymmenellä. Mitä muita tavoitteita kirjailijalla on nyt, kun Suomen – Atoroxin ohella – arvostetuin spefinovellipalkintokin on voitettu?

– Joskus asetin tavoitteekseni sen, että jos Portin ja Atoroxin saisi ja romaanin ei-omakustanteena englanninkielisille markkinoille, niin se olisi pakolliset siinä ja loput on ekstraa, Honkonen myhäilee.

Saara Henriksson – kirjallisuuden monitoimija meren ja muistojen äärellä

Kolmannen romaaninsa vastikään julkaissut Saara Henriksson on tyytyväinen vapaa kirjailija, joka liikkuu sujuvasti kauno- ja tietokirjallisuuden välillä.

Kuva: Outi Puhakka / Outo Kuva

Saara Henriksson (s. 1981) on todellinen kirjallisuuden monitoimija. Esikoisteoksensa, Moby Dollin (Into, 2011), julkaisun jälkeen hän on kirjoittanut kaksi romaania, Linnunpainon (Into, 2012) ja Syyskuun jumalat (Into, 2017), novelleja sekä tietokirjan Leppoisa opas huusholliin (Into, 2017), joista viimeisen yhdessä Anna-Maija Savolaisen kanssa. Kirjoittamisen lisäksi hän opettaa kirjoittamista, työskentelee toimittajana ja on aktiivinen pienkustantaja Osuuskumma-kustannuksessa. Miten tällainen ura on syntynyt?

– Ennen kirjailijanuraani työskentelin hetken aikaa toimittajana ihan perinteisessä uutistoimituksessa, Henriksson kertoo. Freelancerin uralle häntä houkuttelivat vapaus päättää oman työn sisällöstä ja luoda omat aikataulut.

– Tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen vapaa kirjailija. Luovan kirjoittamisen opettamiseen minua puolestaan vetää sosiaalisuus, samoin osuustoimintaan. Minulla on juuret vahvasti vaihtoehtoliikkeessä ja alakulttuurissa, joten itsepäinen oman tien kulkeminen on ehkä minulle luontaisempaa kuin vieraan palveluksessa työskenteleminen. En tiedä, oppisinko enää ihmisten tavoille, jos sellainen tilanne tulisi eteen.

Tasapainoa oman kirjoittamisen ja muiden kirjallisten toimien välillä Henriksson hakee vaihtamalla työn sisältöä vireystilan mukaan.

– Minulle on tuttua se, että välillä teksti virtaa kaoottisina ryöppyinä, välillä on hiljaisempaa. Käytän kuivat kaudet muiden töiden hoitamiseen.

Henriksson näkee, että monitoimijuus ei ole jotakin, jota moderni kirjailijuus ja ammattimainen kirjailijuus ehdottomasti vaatii, mutta kokee, että siitä on hyötyä.

– Kirjoitan jatkuvasti erilaisia tekstejä, kuten tieto- ja kaunokirjallisuutta. Koen, että pelkän kaunokirjallisuuden varaan jättäytyminen olisi liian epävarmaa taloudellisesti ja henkisesti.

Osuuskuntamuotoista kustantamotoimintaa Henriksson pitää kirjoittajalle sekä aikasyöppönä että valtavana voimavarana.

– Kirjallisuus on kokenut ison murroksen viime vuosikymmenten aikana, ja yhä useammin saan lukea siitä, miten kirjailijat kokevat jääneensä lapsipuolen asemaan kaupallisissa kustantamoissa.

Muistojen epäluotettavuudesta

Henrikssonin kolmas romaani Syyskuun jumalat ilmestyi äskettäin. Romaanin ajatus muistojen epäluotettavuudesta ja maailman hajoamisesta ja uudelleensyntymisestä ovat jo herättäneet ihastusta kirjablogeissa. Syyskuun jumalien idea pälkähti kirjailijan päähän metrossa Budapestissa vuonna 2010, kun hän kesken matkan huomasi, että hänen pysäkkinsä Moskva tér oli vaihtanut nimeä joksikin aivan muuksi.

– Budapestissa kuten monessa entisessä sosialistisen blokin maassa on viime vuosikymmeninä ollut käynnissä suuri historian uudelleen kirjoittamisen aika, Henriksson kertoo.

– Lähdin miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos historia olisi mennyt toisin, ja sitten vielä toisin. Syntyi idea romaanista, jossa matkustetaan näiden erilaisten todellisuuksien välillä.

Tarinan keskiössä on amerikkalainen yliopisto-opettaja Paul, joka alkaa Henrikssonin tavoin huomata outoja muutoksia ympäristössään.

– Halusin päähenkilön, joka on ulkopuolinen paitsi unkarilaisessa yhteiskunnassa, myös koko Euroopassa, Henriksson kertoo päähenkilöstään. Amerikkalaisena yliopistomiehenä Paul on tottunut olemaan Euroopassa turistina, mutta samalla suuri osa maanosan todellisuudesta jää hänelle vieraaksi.

Henriksson kirjoittaa hyvin vaivattoman tuntuista, mutta silti harkittua, kaunista kieltä, jonka kirjailija paljastaa olevan pitkän hiomisen tulos.

– Toimittajana tekstin tuottaminen ei sinänsä ole minulle vaikeaa, Henriksson myöntää, mutta kertoo, että joutui opettelemaan kokonaan uuden kirjoittamisen tavan lähtiessään aikanaan toimittajanuralta kirjailijaksi.

– Vaikeinta oli kaunokirjallisten sävyjen löytäminen journalistisen tehokkuuden ja kiteyttämisen jälkeen.

Kuva: Outi Puhakka / Outo Kuva

Taide jäsentää kokemusmaailmaa

Henrikssonin romaanit käsittelevät pintapuolisesti hyvin erilaisia aiheita, mutta hän näkee tuotannossaan myös toistuvia, itselleen kirjailijana läheisiä teemoja, tärkeimpinä muisti ja identiteetti. Toisaalta hänen tarinoissaan taide (musiikki, tanssi, kuvataide) toimii keinona jäsentää inhimillistä kokemusmaailmaa.

Henrikssonilla on muutamia lempikirjailijoita, joilta hän yrittää lukea kaiken, mitä ilmestyy tai on ilmestynyt. Näitä ovat muun muassa Marguerite Duras, Peter Hoeg ja Leena Krohn.

– Monia kirjailijoita ihailen heidän työtapojensa säntillisyyden vuoksi. Itse olen vähän sellainen roiskija, Henriksson myöntää.

Henrikssonin seuraava kaunokirjallinen teos on tieteisnovellikokoelma Avaruusajan unelmia, joka sisältää novelleja kymmenen vuoden ajalta.

– Monet niistä ovat lyhyehköjä, yhden keskeisen idean ympärille kiertyviä tekstejä.

Spekulatiivisessa fiktiossa Henrikssonia kiehtovat ihmettely ja mittaluokat.

– On inhimillistä katsoa tähtiin ja kuvitella, miltä tuntuisi olla jossakin aivan muualla.

Tulevan kokoelman tarinoista useat liittyvät mereen. Vaikka Henriksson toivoo, ettei toistaisi itseään kirjailijana, hän myöntää usein päätyvänsä juuri veden äärelle. Syitä on monia.

– Veden paino ja vedessä olemisen painottomuus, ihmiselle vieraan elementin kylmyys ja kauhistuttavuus, meren oudot olennot, syvyydet kätkevä pinta, listaa voisi jatkaa loputtomiin!

Seuraavassa kaunokirjallisessa projektissaan Henriksson aikoo kuitenkin siirtyä veden ääreltä suomalaiseen metsään.

– En pysty romaanin sisällöstä vielä kauheasti sanomaan, mutta sen tärkeinä rakennusosina ovat pimeä syysmetsä, moderni luonnonsuojelu, häikäilemätön voitontahto ja metsän ikiaikaiset voimat, Henriksson maalailee nauraen hiljalleen rakentuvaa tulevaisuuden projektiaan.

 

Saara Henrikssonia haastatteli Magdalena Hai.

 

Mia Myllymäelle luovuus ja teknisyys täydentävät toisiaan

Insinööri ja kirjailija Mia Myllymäki tarttuu esikoiskirjassaan rohkeasti ihmiskunnan suuriin kysymyksiin.

Tämän syksyn vahva esikoiskirjailija Mia Myllymäki asuu Kokkolassa ja on ammatiltaan kemiantekniikan insinööri. Ennen esikoiskirjaa häneltä on julkaistu kymmenisen spefinovellia. Esikoiskirja Väkevä mieli on dystopia, jossa liikutaan sairaalaympäristössä ja kehitetään uusia, ihmisen mieleen vaikuttavia lääkkeitä. Lääkebisnes voi olla häikäilemätöntä ja rumaa ja ihmisten teot pahoja, mutta kirjan asetelma ei ole lainkaan mustavalkoinen.

Väkevässä mielessä liikutaan noin parinsadan vuoden päässä nykyhetkestä, silti juuri tämän päivän asiat ja uutiset innoittivat Miaa kirjoittamaan.

– Arkipäiväiset asiat, joita tapahtuu ympärillämme, keskustelut, lehtijutut ja uutiset, jotka koskettavat meitä kaikkia elämän eri osa-alueilla. Kysymykset, kyseenalaistukset, puheenvuorot puolesta ja vastaan. Rokotteet, influenssat, lääketehtaat ja seuraukset, jos lääkkeet otetaan tai jätetään ottamatta. Minua kiinnostaa se, miten ja minkälaisilla keinoilla ihmisiä ohjataan tietynlaiseen käyttäytymiseen. Kuinka sen tekevät lähimmäisemme tai jokin hyvin etäiseltä tuntuva instanssi. Mielenhallintalääke johdatti Väkevän mielen tapahtumat sairaalaan. Lääke oli ensin, sairaala vasta sitten, Mia Myllymäki kertoo.

Lääkkeiden valmistamisen prosessi on kirjassa kuvattu tarkasti ja se istuu kerrontaan luontevana osana vieden tarinaa eteenpäin. Humanistilukija suorastaan kadehtii moista pakottomuutta ja epäilee, että kirjailijan siviiliammatilla on jotain tekemistä asian kanssa.

– Uskoisin, että kiinnostus tekniikkaa kohtaan näkyy kirjoittamisessani, ja analyyttisyys ja järjestelmällisyys ovat insinöörimäisiä piirteitä, jotka näkyvät tekemisissäni ylipäätään. Mutta täysin suoraviivaista se ei ole. Haluan suunnitella asioita etukäteen, ja toisaalta olla suunnittelematta; noudattaa sääntöjä ja olla noudattamatta. Luova harrastus on vastapainoa tekniselle ammatille. Kirjailijaminäni haluaa ottaa etäisyyttä insinööriminääni, Myllymäki tunnustaa.

Hänen ei tarvinnut tehdä kovin paljon taustatyötä kirjaa varten, ajatustyötä sitäkin enemmän. Kirjan keskeiset henkilöhahmot ovat väkevästi tuntevia ja vahvasti eläviä ihmisiä. Heillä on intohimoja ja paljon hyviä aikeita, mutta jokainen tekee virheitä ja kokee menetyksiä.
– Hahmojen esikuvia ovat kaikki tapaamani ihmiset. En tunne kovin monia, joiden elämä olisi ollut ruusuilla tanssimista, mutta tiedän monia, jotka vastoinkäymisiin murentuessaan löytävät kuitenkin voimaa jaksaa seuraavaan päivään, Myllymäki sanoo.

Erityisesti keskeisen naishahmon, Kefan, persoona ja selviytymiskeinot antavat lukijalle pohtimisen aihetta.
– Kefan voi ajatella edustavan niitä, joissa turhautuminen, pelko ja epätoivo aiheuttavat voimakkaita reaktioita muita ihmisiä ja systeemiä kohtaan, kun taas toiset murehtivat itsekseen kaikessa hiljaisuudessa, Myllymäki mietti.

Kirjat ja lukeminen ovat kuuluneet Mia Myllymäen elämään aina. Monen muun spefikirjailijan tapaan hän ihailee erityisesti J.R.R. Tolkienia. Kokkola on spekulatiivisen fiktion kirjoittajalle melko yksinäinen paikka asua. Vaikka nauttiikin yksinäisyydestä, Mia toivoisi silloin tällöin mahdollisuutta jutustella kirjoittamisesta vaikka kahvikupposen ääressä. Onneksii osuuskuntamuotoisen kustantamon jäsenyys antaa paitsi mahdollisuuden oppia monia uusia, kustantamiseen liittyviä taitoja, myös vertaisryhmän, jonka kanssa mukava tehdä töitä ja juhlia työn saavutuksia.

Tällä hetkellä Mia työstää jo uutta romaanimuotoista käsikirjoitusta, mutta myös novelleja on tekeillä. Väkevän mielen tärkeät teemat ja maailma ovat silti vielä ihan liki, eivätkä siinä esitetyt kysymykset ja spekulaatio jätä lukijaa tai kirjailijaa aivan heti rauhaan.

Väkevän mielen maailma, yhteiskunta ja ihmiset – ja niiden epätasapaino – ovat asioita, jotka voivat tavallaan olla jo olemassa. Ihmiskunta petaa itse omat ongelmansa, jotka idätetään kauan ennen kuin asioita oikeasti tapahtuu. Onko ihmiskunnan tulevaisuus sellainen, onko se mahdollinen – nämä ovat niitä kysymyksiä, joita Väkevän mielen on tarkoitus esittää.

 

Mia Myllymäkeä haastatteli Mervi Heikkilä.

Esikoisromaani yhdistää fantasian ja teknotrillerin

Mia Myllymäen Väkevä mieli on intensiivinen romaani mielivallasta, ahneudesta ja oman tahdon etsimisestä.

Kansi: Anu Korpinen

Kun elämä repeää, mieti mitä tarvitset. Sinun ovat ajatukset ja tunteet ja tahto. Sinun on väkevä mieli. Vai onko?

Parikymppinen Kefa on saanut kemianopintonsa päätökseen ja palaa kotikaupunkiinsa Komanoon. Hyvistä arvosanoista huolimatta hän ei saa työtä eikä löydä asuntoa. Vanhat ystävät käyttäytyvät oudosti, eikä Kefan vahvatahtoinen äiti ainakaan helpota elämää. Kun Kefa törmää mielenhallintakemikaalia kehittävän tiimin papereihin, astuvat suuremmat voimat peliin, jossa kaikki haluavat päättää kaikkien puolesta. Kehen voi uskoa, ketä epäillä? Onko valttikorttina elämä vai kuolema?

Väkevä mieli nostaa esiin kysymyksen lääketieteen mahdollisuuksien ja ihmisluonnon synkkien puolien yhteispelistä. Tarina sijoittuu tuhosta toipuvaan kaupunkiin, jossa murha on äärimmäinen vaikutuskeino.

”Ihmismielen ainutlaatuisuus, koko ihmiskunnan erinomaisuus perustuu siihen, ettei mieltä voi hallita. Toisen ohjaaminen, toisen puolesta valintojen tekeminen… Siinä liikutaan liian lähellä rajapintaa.”

Mia Myllymäki (s. 1985) asuu Kokkolassa ja kirjoittaa tarinoita herkistä, vahvoista ihmisistä. Hän on toiminut kustannustoimittajana, ja häneltä on julkaistu useita novelleja. Väkevä mieli on hänen esikoisromaaninsa.

Mia Myllymäki: Väkevä mieli
 ISBN 978-952-7215-29-6 nidottu
 ISBN 978-952-7215-30-2 ePub
 ISBN 978-952-7215-31-9 ePub + suojaus
 332 s. | Julkaisu: 22.9.2017

Osta Väkevä mieli e-kirjana Elisa Kirjasta tai painettuna Osuuskumman verkkokaupasta:

J.S. Meresmaa ei lepäile laakereillaan

Osuuskumman perustajajäsen J.S. Meresmaa on saamassa yhden kirjasarjan päätökseen ja jatkamassa uutta. Lisäksi häntä ovat pitäneet kiireisenä novelliantologiat, kuten vastikään ilmestynyt Murtumia maisemassa.

J.S. Meresmaa on monipuolinen kirjailija ja kirjallinen vaikuttaja. Hänet tunnetaan kuusiosaisesta Mifonki-sarjastaan, Keskilinnan ritarit -pienoisromaanitrilogiasta ja lukuisista novelleistaan. Osuuskummassa hän on hallituksen puheenjohtaja ja perustajajäsen.

Mifonki-sarjan viimeinen osa, Mifongin lunastama, ilmestyy lokakuussa Myllylahden kustantamana.

Mifonki-sarja on ollut kiinteä osa elämääni 11 vuoden ajan, Meresmaa toteaa. Kirjasarja on ollut hänen tähänastisen kirjailijanuransa selkäranka.

– Olen käyttänyt kaiken vapaa-aikani kirjallisen urani synnyttämiseen ja sen edistämiseen: kun uran sai esikoisella alulle, apurahakaudet ovat mahdollistaneet kokopäiväiset kirjoittamisrupeamat, Meresmaa kertoo. Hänellä ei kymmeneen vuoteen ole ollut juuri muuta elämää kuin kirjoittaminen.

– Ei aikaa vieviä harrastuksia, ei lapsia, ei mitään mikä estäisi ajan valjastamisen tarinoiden kertomiseen, hän listaa.

Nyt tunneskaala liikkuu haikean, kiitollisen ja tyytyväisen välillä. Haikea hän on, koska kirjojen päähenkilöt, Ardis ja Dante kumppaneineen, jäävät elämään vain kansien väliin. Heistä on vuosien saatossa tullut hyviä ystäviä Meresmaalle. Kiitollinen hän on, koska sai kirjoittaa näin pitkäjänteisen ja massiivisen teossarjan. Tyytyväinen taas, sillä hän uskalsi luottaa omiin vaistoihinsa ja kykyihinsä tarinankertojana.

Meresmaan tuotteliaisuutta tarkastellessa alkaa ihan hengästyttää: hän on julkaissut Mifonki-sarjan rinnalla pienoisromaaneja ja novelleja.

Olen tyyppiä, jolta ei ideat ole ainakaan toistaiseksi loppuneet, Meresmaa naurahtaa.

Hänellä riittää tarinoita kerrottavaksi. Seuraavaksi hän keskittyy Ursiini-trilogiaan, jonka avasi viime vuonna Robustoksen kirjoituskilpailun voittaja, pienoisromaani Naakkamestari.

Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, jossa viimeisin jääkausi on jatkunut pidempään ja mahdollistanut muun muassa mammuttien säilymisen. Eurooppa on jonkin verran eri näköinen: väkiluku on pienempi ja kansat eristyneempiä, mutta mikä tärkeintä, itänaapuri näyttää varsin erilaiselta. Venäjän valtakunta koostuu kolmesta alueesta: Novgorod, Moskova ja Sarai. Suomen tavoin Karjala on oma suuriruhtinaskuntansa, jonka pääkaupunki on Korela.

Ursiini-sarjan ohella Meresmaan tulee kuitenkin väistämättä kirjoitettua muutakin, novelleja ainakin. Meresmaa on ollut toimittamassa useita novelliantologioita. Tuorein niistä on Osuuskumman uusin antologia, Murtumia maisemassa, jonka hän on päätoimittanut yhdessä Christine Thorelin kanssa. Siinä teemana on urbaani löytöretkeily eli seikkailu Ihmisen rakentamissa mutta käyttämättömiksi jääneissä tiloissa, kuten raunioilla, hylätyissä asuintaloissa tai vaikkapa tehtaissa. Idea on Meresmaalta peräisin.

– Siitä on kiittäminen puolisoani, joka aina silloin tällöin on kiskonut takamukseni kirjoituskoneen äärestä löytöretkille mitä ihmeellisempiin paikkoihin, Meresmaa kertoo. Aihe herätti nopeasti kiinnostusta kirjoittajissa, onhan urbaaneissa mutta hylätyissä ympäristöissä aivan omanlaisensa tunnelma. Niissä piilevät tarinat suorastaan aistii iholla – usein ahdistavastikin. Tämä selittänee, miksi kauhu on vahvasti edustettuna antologian novelleissa. Myös urbaani fantasia on genreistä selvästi läsnä, ja löytyy joukosta scifiäkin postapokalyptisessä muodossa. Tuttuun tapaan antologia sisältää myös novelleja, joille ei genrelokeroa löydy – niitä voi kutsua reaalifantasiaksi.

Genrejen ohella valikoimaa löytyy myös kohteiden osalta.

– Emme halunneet liikaa painotusta esimerkiksi autiotaloihin tai tehtaisiin, Meresmaa toteaa. Antologian kohdevalikoima onkin varsin laaja: joukosta löytyy metrotunnelia, kokonainen kaupunki, kaivos, sotilastukikohdan bunkkeri, majakkasaari, hyötyjäteasema… Ja toki myös muutama tehdas sekä autiotalo.

Tarinoiden rakenteen puolesta voisi herätä myös huoli, liittyyhän löytöretkeilyyn ja seikkailuun aina tietty sinne ja takaisin -mentaliteetti.

– Tätä emme joutuneet ennalta emmekä oikeastaan kesken kaikenkaan mitenkään hallinnoimaan, Meresmaa toteaa.

– Novelleissa oli jo ihan rakenteen puolesta mukavasti variaatiota.

On selvää, että Meresmaasta kuullaan vielä. Mutta missä kaikissa muodoissa, se jää nähtäväksi.

 

J.S. Meresmaata haastatteli O.E. Lönnberg.