Osuuskumma, Author at Osuuskumma - Page 2 of 34

Kummalinnun kynästä: Opettajan työn ja kirjoittamisen yhteen sovittaminen – vaikeaa ellei mahdotonta?

Kummalinnun kynästä

Nadja Sokura kertoo opettajan työn ja kirjoittamisen yhteensovittamisen haasteista.

Mitä kirjoittaminen minulle merkitsee? Kuinka suuri rooli sillä on elämässäni? Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt, kun olen pohtinut päivätyöni ja kirjoittamisen suhdetta. Lähes jokainen työssäkäyvä – ja usein myös työssäkäymätön – ihminen kamppailee ajan riittämättömyyden kanssa. Toivoisin voivani kutsua itseäni vakavastiotettavaksi kirjoittajaksi. Jonakin päivänä ehkä jopa kirjailijaksi. Mutta ehdinkö mitenkään kirjoittaa niin paljon, että tämä toive toteutuisi? 

Työskentelen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, ja usein työt seuraavat koululta kotiin. Opettajuus syö myös henkisiä resursseja. Kun on viettänyt päivän peruskoulun vilinässä, ollut oppitunneilla satakymmenenprosenttisesti läsnä ja jättänyt sen yhdenkin rauhoittavan teekupillisen juomatta, koska juuri kun teevesi kiehui, oppilas oli opettajainhuoneen ovella tärkeän asiansa kanssa, niin ei illalla koneen ääressä inspiraatiota tunnu löytyvän. Lisäksi mielessä pyörivät ne seuraavan päivän media-aiheiset tunnit, joilla oikeastaan haluaisi toteuttaa jonkin hienon projektin tylsien oppikirjatehtävien sijaan. On siis tehtävä valinta: panostanko työhöni vai kirjoittamiseen?

Voisiko työstäni kuitenkin olla hyötyäkin kirjoittamisen kannalta? Sekä opettajana että kirjoittajana olen tekemisissä kielen ja kirjallisuuden kanssa. Kovin vahvasti en ole tähän mennessä näitä puolia onnistunut yhdistämään: olen toisinaan yrittänyt hyödyntää omaa kirjoittajuuttani oppilaiden kirjoittamisen ohjaamisessa, mutta huomannut, että ohjeeni ovat usein liian korkealentoisia. Kirjailijaksi haikailevan opettajan ja peruskoulua läpi punnertavan oppilaan kirjoittamismaailmat eivät kohtaa ilman kovakouraista yhteensovittamista.

Jos nyt jonkin hyötyaspektin haluaa kuitenkin kaivaa esille, niin uskon, että työni pitää minussa yllä jonkinlaista “kielellistä virittyneisyyttä”, josta voin hyötyä kirjoittaessani. Lisäksi koulu on oiva paikka tarkkailla nuorten kielenkäyttöä, pukeutumista ja mielenmaisemaa, mistä on hyötyä erityisesti, jos haluaa kirjoittaa nuorista tai nuorille. Tässä onkin eräs kirjoittajaidentiteettini ristiriita. Olen jostain syystä aina halunnut ajatella itseäni aikuisten kirjoittajana, mutta kun on tarkastellut novellieni keskeisiä henkilöitä, olen huomannut, että vain harvat heistä ovat aikuisia. Lisäksi kahdeksasta julkaistusta novellistani kaksi sijoittuu kouluympäristöön ja yhden päähenkilö on opettaja. On siis selvää, että ammennan jonkin verran aineksia työstäni, vaikken sijoitakaan teksteihini todellisuuden henkilöitä tai tapahtumia.

Työni myös mahdollistaa kirjoittamisen. Vaikka kerroinkin tulevaisuudessa siintävän haaveen kirjailijuudesta, en näe kovin realistisena sellaista vaihtoehtoa, jossa eläisin kirjoittamalla. Opettajana olen harvinaisen etuoikeutetussa asemassa: säännöllinen toimeentulo on turvattu ja tulotaso on sellainen, ettei rahahuolista murehtiminen vie aikaa ja voimavaroja. Pitkä kesäkeskeytys myös mahdollistaa sen, että osan vuodesta voi keskittyä tiiviimmin kirjoittamiseen. Ainakin teoriassa – todellisuudessa aika menee tietysti sukulaisvierailuihin ja muihin kesärientoihin.

Vaikka opettajuus ja kirjoittaminen tuntuvat siis jopa tukevan toisiaan, jokin niiden yhteensovittamisessa tuntuu kuitenkin kovin hankalalta. Enimmäkseen kyse lienee jo alussa mainitusta ajankäytöstä. Kuinka paljon voin hyvällä omallatunnolla käyttää aikaa kirjoittamiseen? Voinko sanoa olevani siinä määrin oikea kirjoittaja, että voin jättää jotakin tekemättä ja kirjoittaa sen sijaan? Siinä vaiheessa, kun päätyy kysymään itseltään tällaisia, käy yleensä niin, ettei aikaa käytä sen enempää kirjoittamiseen kuin opetuksen suunnitteluunkaan, vaan se kallisarvoinen aika menee keittiön kaapinovien puhdistukseen ja seuraavan viikon ruokalistan suunnitteluun. Jos jatkuvasti kuormittaa itseään pohdinnoilla ajankäytön oikeutuksesta, jää kaikki tekemättä. Tärkeintä olisikin siis tehdä ensin itselleen selväksi, mitä todella haluaa tehdä, ja sen jälkeen miettiä, miten se onnistuu. Ja sitten on vain seurattava suunnitelmaa. Ei kovin vaikeaa, vai kuinka? 

Loppuun vielä nolohko paljastus, miltä tuntuu ottaa vastaan oikolukukommentteja, kun on itse kielen ammattilainen. Se tuntuu sietämättömältä. Kun tekstistäni löytyy huolimatonta pilkutusta tai jopa yhdyssanavirhe, haluaisin sisällyttää korjattuun tekstiin liitteen, jossa kertoisin, kuinka hallitsen kyllä mallikelpoisesti säännöt, vaikka väsymyksestä/kiireestä/sairaudesta johtuen onkin päässyt käymään tällainen pieni lipsahdus. Mielelläni ottaisin vielä esiin tiettyjen yhdyssanojen horjuvuuden ja tulkinnanvaraisuuden yhteenkirjoittamisen suhteen ja kertoisin, että tässäkään kyseisessä tapauksessa sääntö ei ole aivan kiveenhakattu. Useimmiten olen onneksi onnistunut vain nöyrästi tekemään pyydetyt korjaukset ja lähettämään editoidun tekstin matkaan.

Kirjoittaja

Nadja Sokura

Nadja Sokura

Nadja Sokura asuu Helsingissä puolison ja kissan kanssa ja kirjoittaa ihmisistä, jotka kamppailevat itseään suurempien voimien kanssa. Hän on rakastanut lapsesta asti scifiä ja kaikenlaista kummaa.

Nadja Sokuran kirjoituksia löytyy esimerkiksi uunituoreesta Metsän kronikka -antologiastamme.

Kummalinnun kynästä: Aina kun voit mainita Åke Tottin, mainitse Åke Tott – eli miten kierrättää aiheita

Kummalinnun kynästä

Artemis Kelosaari kertoo siitä, mistä inspiraatio uusiin tarinoihin löytyy.

Mistähän sitä kirjoittaisi? Yllättävän moni kirjoittaja tuskailee tämän kysymyksen parissa. Minulla on harvoin moista ongelmaa. Korkeintaan silloin, kun pitäisi nopeasti keksiä jotain suuremmalle yleisölle markkinoitavissa olevaa.

Kannustan lämpimästi kirjoittajia kehittelemään oman henkilökohtaisen kliseevarastonsa. Sieltä voi poimia ideoita aina kun ei muuta keksi. Mikä se sitten on? No, keräsitkö lapsena kaikenlaisia jänniä kiviä ja sulkia ja muita? Kliseevarasto on juuri sellainen. Tai jos sille haluaa keksiä mukavamman nimen, niin sitä voi kutsua vaikka henkilökohtaiseksi kirjastoksi, x-mapiksi tai kuriositeettikabinetiksi. Itse olen tosin sitä mieltä, että kliseet – samoin kuin myytit – ovat aliarvostettuja. Koko kielemme perustuu kliseen logiikkaan: siihen, että tietty äännejono, tietty symboli, nyt vain tarkoittaa jotain yleisissä mielikuvissa. Kirjailijan tehtävä on kyetä varioimaan näitä merkityksiä ja lähestymään näitä uusista näkökulmista.

Itsehän olen sellainen kirjoittaja ja ihminen, jolla on taipumusta obsessoitua asioista. Käytän tätä kömpelön anglistista ilmausta, koska hyvää suomenkielistä vastinetta ei oikein ole tälle työskentelyäni ja elämääni leimaavalle tavalle. ”Pakkomielle” on turhan kielteissävyinen, ”kiinnostus” taas liian laimea. Obsessointi on sitä, että lähtee antaumuksella jonkin ilmiön matkaan. Jopa siinä määrin, että ajankulu unohtuu ja myöhästyy ennakkoon maksetusta junasta tai joutuu ottamaan taksin. (Tätä kutsun obsessioveroksi.)

Tulevana syksynä alan työstää kokopäiväisesti toista romaaniani. Sen päähenkilönä on Åke Tott eli ”Pohjolan Lumiaura”, 1600-luvulla elänyt ja Turun tuomiokirkkoon haudattu aatelinen sotapäällikkö. Romaani on toki ollut yksi muiden projektien alle hautautunut iisakinkirkon hyväkäs jo monen vuoden ajan, mutta sen ohella Tott on ehtinyt tulla mainituksi gradussani, päätyä esimerkkihenkilöksi varhaismodernin sääty-yhteiskunnan narsismista Tiede-lehden artikkelissani vuonna 2016, vilahdella parissa novellissani (”Lumiaura” Kosmoskynän nettilehdessä sekä ”Teräskoura” samannimisessä Kuoriaiskirjojen antologiassa vuodelta 2016) sekä olla pudottamani nimi viime kesän Karjalaisen kolumnissa, joka käsitteli glitterin ja blingblingin ehdotonta miehekkyyttä. Tott kun eli barokin aikana, miehisen pompöösin poseerauksen aikana, ja hänen tiedetään muun muassa ajaneen kullatuilla vaunuilla.

Åke Tott, “Pohjolan Lumiaura”

Ja eikös Lumiaura päätynyt vielä kirjaimellisesti kummittelemaan kesän 2019 uutuuskirjaani Aaveiden Turku. Tosin minkäs minä sille voin, että hänestä oli valmiiksi olemassa kummitus- ja muita jänniä legendoja? Kuten se, että hän ratsasti Eurajoen kirkkoon kesken jumalanpalveluksen ja julisti olevansa itse Jumalaa suurempi. Eiköhän tuokin legenda päädy jossain muodossa myös romaaniini.

Tätä on obsessointi, mutta monialaisen kirjoittajan ei toki tarvitse sitä harjoittaa samassa mittakaavassa kuin minun. Oma kliseevarasto riittää. Minä olen kaiken muun ohessa sillä(kin) tavalla harakkamainen eläjä, että keräilen muistini ulottuvuuksiin kaikenlaisia erikoisia, ihmeellisiä ja muuten huomiota herättäviä asioita – sellaisia, joiden olemassaolosta useimmat muut eivät tiedä, mutta heidän pitäisi. Kun näen jotain sellaista, pyörittelen sitä mielessäni hetken ja mietin, mitähän tästä voisi tehdä. Ehkä lehtiartikkelin? Ei, kyllä tästä tulee novelli. Tai ehkä runo tai pari.

Ja sitten siitä tulee sellainen. Kirjoitan ammatikseni, ja monipuolisten tekstilajien sujuva tuottaminen on näissä hommissa elinehto. Toisinaan obsessoidun aiheesta – älkää kysykö mikä logiikka siinä on, minulla ei ole aavistustakaan – mutta aihe voi yksinkertaisesti olla liian kiehtova tai alkaa haaroa lonkeroitaan liiaksi eri suuntiin, jotta se malttaisi käytön jälkeen vain levätä rauhassa kuriositeettikaapin hyllyllä. Siitä siis riittää vielä toiseenkin käyttöön. Ehkä kolmanteenkin. Koska ammattikirjoittaja toimii usean eri tekstilajin kanssa, tämä säästää aikaa ja vaivaa keksiä yhä uusia aiheita. Uusihan lopputulos silloinkin on, kun käyttää vanhaa, hyväksi havaittua aihetta uuteen tarkoitukseen. Sitä kutsutaan kierrätykseksi.

Jokaisella tekstilajilla on omat etunsa. Joskus tarvitaan asiatekstiä kertomaan siitä, miten asiat oikeasti menivät; yleensä silloin, kun ihmisillä on tosiksi luultuja virheellisiä käsityksiä, tai silloin kun totuus sattuukin olemaan tarua ihmeellisempää. Mutta fiktio, mytologia ja spekulaatio alkavat siitä, mihin faktat loppuvat, joku suuri ajattelija sanoi kerran – ei kun sehän taisinkin olla minä itse. Faktat kertovat meille vain sen, mitä on tai on ollut (enemmän tai vähemmän) varmasti olemassa. Ja se ei ole välttämättä kovin paljoa. Jos jokin inspiroi kunnolla, silloin varmistetut faktat eivät riitä, vaan asia täytyy päästää kunnolla irti ja revitellä sillä. Spekuloida, assosioida, mielikuvitella. Silloin kaunokirjallisuus ja etenkin spekulatiivinen fiktio ottaa avosylin vastaan.

Otetaanpa esimerkki. Pari vuotta sitten kirjoitin Kiiltomato-sivustolle arvion runoantologiasta nimeltä Kukkien ja sodan lauluja (Aviador 2017) – asteekkien vanhan runouden suomennosvalikoimasta. Asteekkien kulttuuri jäi kummittelemaan mieleeni: ihmisiä uhraava ja syövä soturikansa, joka rakasti kauniita asioita ja jolla oli verenhimoinen sodanjumala nimeltä ”Etelän Kolibri” (Huitzilopochtli). Tiesin haluavani kirjoittaa jotain asteekkeihin liittyvää kaunokirjallista. Idea kuitenkin jäi tuolloin kytemään mieleeni vain epämääräisenä ”olisi kiva joskus” -ajatuksena. Sinne kuriositeettikabinetin hyllylle kehittymään.

Huitzilopochtli, “Etelän Kolibri”

Asteekit palasivat mieleeni, kun syksyllä 2018 kirjoitin tulevana syksynä ilmestyvää tietoteostani Kannibaalikirja – kirjoituksia ihmissyönnin historiasta. Uhraan (hehheh) siinä näet pitkät pätkät tekstiä asteekkien rituaalien ja uskomusten pohtimiseen ja niiden vertailuun tiettyjen muiden uskomusjärjestelmien kanssa. Eräänä lokakuisena iltana olin saanut Kannibaalikirjan päivän kirjoitustyöt päätökseen ja lähdin silloisesta asunnostani kävelemään Turun Martin puutaloalueen kujille. Niin kutsuttu kammiohöperyys oli näet alkanut kolkutella kalloni pintaa; siinähän olin jo viikkojen ajan istunut yksin kotona ja kirjoittanut päivästä toiseen siitä, millä tavoin ihmisiä on tapettu, mitä ruumiinosia heiltä on leikattu irti ja millä tavalla ne on valmistettu ruoaksi…

Kun palasin kotiin, novelli oli mielessäni kirkkaana kuin auringonjumalan kultaisen tulikeihään hehku. Parissa päivässä syntyi ”Kolibrit”. Ja oli aikakin; olin nimittäin mennyt lupautumaan Reuna-kustantamon viidenteen ns. joulukalenteriantologiaan nimeltä Tapahtuu näinä päivinä, eikä minulla ollut vielä muutama päivä aikaisemmin ollut aavistustakaan, mistä novellini kirjoittaisin. Myöhemmin asteekkimytologia jatkoi elämäänsä vielä (toistaiseksi pöytälaatikossa lymyävissä) runoissani. Eikä tämä tähän lopu. Tiede-lehden heinäkuun numerossa ilmestyi artikkelini – aivan oikein – asteekkikulttuurista ja sen näennäisen ristiriitaisesta rakkaudesta väkivaltaan ja taiteeseen. Aina kun siis näkee yhtään missään tilaisuuden pyöritellä sitä omaa rakasta aihetta, sitä täytyy pyöritellä.

Kirjoittajakoulutuksessa puhutaan ”oman äänen” löytämisestä, bisnespuolella taas kirjailijabrändistä. Jos omissa teksteissä on jokin toistuva aihe tai teema, se kaiketi vahvistaa näitä asioita. Tässä on toki myös vaaransa. Tavaramerkistä tulee helposti maneeri, aivan liian hyvästä sanonnasta klisee, ja näiden viljely tekee kirjailijasta pahimmillaan itsensä väsyneen parodian. Se on kuin söisi kookosjäätelöä tai mistä sitten pitääkään mielettömästi – jossain vaiheessa pitää osata lopettaa. (Alkoholi olisi aivan liian ilmeinen esimerkki.) Spefikirjoittajan kannattaa pitää mielessä sekin, että kirjoituskilpailujen nimettömyys voi olla kuollut kirjain, jos novelli jo aihepiirinsä ja kuvastonsa puolesta kirkuu tietyn kirjoittajan nimeä.

Kierrätettävän aiheen ei tietenkään tarvitse edes olla mikään noin selvärajainen asia kuin joku historiallinen henkilö tai muinainen sivilisaatio. Se voi löytyä paljon abstraktimmaltakin tasolta. Eräs Suomen eturivin kirjailija myönsi eräässä kirjoittajakoulutuksessa, että hänellä ja todennäköisesti suurimmalla osalla meistä siinä salissa istuvista on jokin tietty teema, jota varioi kerta toisensa jälkeen. Ja sellainen teema on jotain niin yleispätevää kuin vaikkapa ”valta”, ”rakkaus”, ”pahuus”. Sellaisesta voi varioida tekstejä käytännössä loputtomiin. Niinhän ne jotkut kirjallisuudentutkijatkin ovat laskeskelleet, että kaikissa ihmisten kertomissa tarinoissa on vain naurettavan pieni määrä kaavoja, kun tarpeeksi redusoi ja yksinkertaistaa. Ja jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki fiktio kertoo pohjimmiltaan joko rakkaudesta, kuolemasta tai molemmista. Siitä valitsemaan sitten.

Ai niin: olihan aivan hiljattain Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien lehdessä Kosmoskynässä vielä esseeni Häijyn Elegantin Sotaherran eli HES:in arkkityypistä. Åke Tott ja Huitzilopochtli mainittu.

Kirjoittaja

Artemis Kelosaari

Artemis Kelosaari

Artemis Kelosaari on Tampereen Hervannassa asuva tietokirjoittaja, prosaisti ja runoilija. Hän on julkaissut runoteoksen Arsenikkivärejä (2021), romaanin Omenatarha (2017) ja tietokirjan kannibalismin historiasta sekä koonnut kansien väliin Turun ja Tampereen kummitustarinaperinnettä.

Artemis Kelosaaren novelleja löytyy myös Osuuskumman antologioista, esimerkiksi naamio- ja sirkusteemaiset antologiamme:

Kummalinnun kynästä: Kirjan juhlaa

Kummalinnun kynästä

Mia Myllymäki kertoo kokemuksiaan E80-seminaarista ja vierailustaan Kirjan juhlassa Pentinkulman päivillä.

Vuonna 2018 minulla oli suuri kunnia olla ensimmäinen Osuuskumman kirjailija, joka pääsi osallistumaan esikoisteoksensa kanssa legendaariseen E80-esikoiskirjailijaseminaariin. Seminaariin pääsy oli paitsi iso henkilökohtainen onnistuminen myös merkittävä tunnustus kustantamolleni. Kokemus oli kertakaikkisen hieno ja kruunasi upeasti esikoiskirjailijavuoteni.

Esikoisteostani kirjoittaessani kuulin toisinaan salaperäisiä kuiskauksia E80-esikoiskirjailijaseminaarista. Siellä olleet kirjailijat ylistivät kokemustaan, valitsematta jääneet huokailivat pettymyksestä. Seminaariin pääseminen tuntui kaukaiselta, jopa mahdottomalta. Se kuulosti niin hienolta ja isojen kustantamojen esikoisille suunnatulta, että en uskonut mahdollisuuksiini. Kuitenkin vastoin todennäköisyyksiä liityin siihen kirjailijakastiin, johon pääsystä olin haaveillut, ja nyt olen itse yksi niistä salaperäiseen semmaan osallistuneista kirjailijoista.

Neljä päivää Nuutajärven lasikylässä muuttivat elämäni. Vihkiydyin kirjoittamisen ja kirjallisuuden saloihin, vannoin vakavia valoja ja sain käyttööni vuosituhansia vanhoja voimia, joista saamme puhua vain kuiskaten vähintään kymmenen muun seminaarilaisen läsnä ollessa. Jos E80-seminaariosallistuja tavataan kertomasta liian yksityiskohtaista tietoa jollekulle ulkopuoliseksi katsottavalle henkilölle, menettää hän killan jäsenyyden, voimat kääntyvät häntä vastaan ja aiheuttavat pysyvän kirjoituskyvyttömyyden, ikuisen kirjoittajanblokin. No, ei. Syy salaperäisyyteen on yksinkertaisempi: Kaikki seminaarissa käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia. Se mikä tapahtuu Urjalassa, jää Urjalaan.

Lasitaideteos

E80-esikoiskirjailijaseminaari on jokavuotinen tapahtuma Urjalan Pentinkulman Päivien yhteydessä. Se järjestetään Nuutajärven lasikylässä, joka on aivan ihana ja inspiroiva paikka lasitaideteoksineen. Meitä oli kaikkiaan 13 osallistujaa ja meillä oli 3 vetäjää. Joukkomme löysi hyvin nopeasti yhteisen sävelen, tutustuimme lähes huomaamatta ja hiljaisia hetkiä taisi olla melko harvassa. Seminaarin ohjelma oli antoisaa ja monipuolista, mm. keskustelua esikoiskirjailijuudesta, kritiikistä ja apurahojen hakemisesta, myös tulevaisuudesta ja seuraavista teoksista. Jokaisen kirja käytiin vuorollaan läpi niin, että yksi vetäjistä pohjusti keskustelun omalla analyysillään. Pitkän viikonlopun aikana tapasimme mm. Kirjailijaliiton puheenjohtajan Sirpa Kähkösen, joka kertoi liiton toiminnasta ja antoi omat vinkkinsä kirjailijanuralle.

Olimme E80-seminaarilaisten kanssa eräänlaisia kunniavieraita Pentinkulman päivillä. Osallistuimme Kirjan juhlaan ja esiinnyimme paneelissa, jossa osa luki otteita teoksistaan ja osaa haastateltiin. Paneelia seuraamassa oli yllättävän runsaslukuinen yleisö monenikäisiä ihmisiä, ja myöhemmin tapahtuman myyntipöydästä kirjojani ostaneet kävivät pyytämässä nimmareita omiin kappaleisiinsa Väkevää mieltä.

Väkevä mieli (Osuuskumma 2017) on genremääritelmiä kaihtava romaani, jossa kaukana tulevaisuuden sotien jälkeisessä Suomessa teknologia on kehittynyt vinksahtaneella tavalla. [–] Lääke kietoo kohtalot yhteen, erottaa ihmiset toisistaan ja saa epäilemään, kuka hallitsee ketä. Väkevä mieli on kertomus hauraista mutta voimakkaista ihmisistä ja heidän unelmistaan. Väkevää mieltä on luonnehdittu dekkarimaiseksi dystopiaksi, lääketieteeseen nojaavaksi scifiksi, fantastiseksi teknotrilleriksi ja yhteiskuntakriittiseksi teokseksi – mutta Väkevä mieli on jokaisen lukijan itse määriteltävissä.

Näin esittelin esikoisteostani seminaarin hakemuskirjeessä. Olin ainoa täysin spekulatiivisen fiktion julkaisemiseen keskittyvän kustantamon esikoiskirjailija. Yksi syy, miksi valintani seminaariin oli niin iso juttu, oli juuri se, että kirjani laskettiin kirjallisuudeksi siinä missä muutkin teokset genrestä riippumatta, spefikirjallisuus kun yhä etsii jalansijaa suomalaisella kirjallisuuskentällä, joka perinteisesti on keskittynyt realismiin. Tämä on itselleni tärkeää oman kirjailijaidentiteetin kannalta: olen kirjailija, en ”vain” spefikirjailija.

Tein uskoakseni arvokasta pioneerityötä esiintymällä omasta mielestäni varmasti ja arvokkaasti Osuuskumman julkaisun kanssa. Kerroin semman aikana spekulatiivisesta fiktiosta, fandomista, tapahtumista ja kirjoittajayhteisöistämme monille, joten varmasti tänä vuonna, kun Osuuskumman esikoiskirjailija S. A. Hakkarainen osallistuu seminaariin ja Pentinkulman päiville romaaninsa Nescituksen kanssa, spefi on sekä yleisölle että vetäjille jo huomattavasti tutumpaa.

Pentinkulman päivien Kirjan juhlasta minulle jäi tunne, että vaikka spekulatiivinen fiktio oli osalle yleisöä ehkä vierasta, Urjalassa ollaan innostuneita ja kiinnostuneita kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Uskon välittäneeni spefin ilosanomaa sellaisillekin kirjallisuuden ystäville, joille koko käsite on uusi. Pentinkulman päivistä välittyivät vilpitön innostus, avoimuus ja rakkaus kirjoihin. Kävi myös niin, että Urjalan kunnan puutarhajuhlassa unohduin pitkäksi aikaa juttusille paneeliamme seuraamassa olleen fantasiakirjoittajan kanssa.

Pentinkulman päivät

Esiintyminen fandomin tapahtumissa on minusta luontevaa ja enemmän tai vähemmän jopa kotoisaa. Siitä on ollut myös paljon hyötyä: Olen kärsinyt todella pahasta esiintymiskammosta lähes koko elämäni, mutta esiintymiset fandomin tapahtumissa ovat vähitellen poistaneet jännitystä. Ilman tätä fandomin suomaa kokemusta olisin ollut todella kovan paikan edessä osallistuessani E80-paneeliin vieraan yleisön edessä.

Huomasin myös muutaman kerran puhuvani asioista, jotka eivät olleet tuttuja muille semmalaisille: kirjan taittaminen, antologian toimittaminen, myyntipöydän takana päivystäminen, kirjoituskilpailun tuomarointi, messuohjelmien ehdottaminen… Vaikka suuren kustantamon kirjailijalla voi olla parempia etuja, kuten ennakot ja valmiiksi sovitut messuohjelmat, vaakakuppi pysyy ainakin minun kohdallani hyvin tasapainossa, koska olen pienkustantajan riveissä oppinut aivan käsittämättömän määrän asioita kirja-alasta ja kirjan tekemisestä. Fandomimme Finnconeineen kaikkineen on valtava rikkaus, ainutlaatuinen yhteisöllisyytemme on valtava rikkaus, josta kaikki isojen kustantamoiden kirjailijat eivät välttämättä pääse nauttimaan.

Minusta on täysin ymmärrettävää, etteivät kaikki lue spefiksi luokiteltavaa kirjallisuutta ja tunne sen lajityypillisiä piirteitä niin, että voisivat keskustella siitä syvällisesti juuri spekulatiivisena fiktiona. Väkevä mieli on romaani, josta voi sen genrestä huolimatta puhua aivan samalla tavalla kuin muistakin kaunokirjallisista teoksista. Kun tuli Väkevän mielen vuoro olla ryhmän ruodittavana, odotin, että vetäjiltä ja muilta semmalaisilta tulisi kysymyksiä vaikkapa romaanini henkilöhahmoihin liittyen, tai miksi valitsin tällaisen aiheen.

Liekö vetäjä jäänyt kiinni ajatukseen, että lukee nimenomaan spefiä eikä kaunokirjallisuutta, kun hän esitti analyysissään kaksi ongelmallista asiaa: Väkevän mielen maailman ja pituuden. Kysymys tarinan sijoittamisesta reaalimaailmaa oli outo jopa spefikirjoittajalle, koska genren riemukkaimpia asioita on erilaisten maailmojen ja yhteiskuntien tutkiminen. Kommentti kirjan pituudesta oli yllättävä. Vetäjä kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan kirjan pituus on joko 200 sivua tai 400 sivua, ja ollakseen hyvä tieteiskirja Väkevän mielen olisi siis pitänyt olla joko lyhyempi tai pidempi. Se ei nykyisessä mitassaan täytä jotakin vetäjän toivomaa määritelmää. En muistaakseni osannut edes vastata argumenttiin mitenkään, koska ajattelen ehkä naiivistikin, että tarina on sen pituinen kuin sen kuuluukin olla, sivumäärästä viis.

Asia jäi harmittamaan lähinnä sen takia, että jos vetäjä olisi valinnut toisen tulokulman analyysiinsä, olisimme varmasti saaneet aikaiseksi hyvän rönsyilevän keskustelun, johon muut semmalaiset ja vetäjät olisivat päässeet ujuttautumaan mukaan. Nyt jäivät puimatta kysymykset näkökulmavalinnoistani ja juonenkäänteistä, enkä päässyt kommentoimaan romaanini rivinväleihin piiloteltuja hallinnan ja vallan ilmentymiä tai spekuloimaan, kuinka todennäköinen romaanin maailma voisi olla. Kirjan läpikäynti oli kuitenkin vain osa kokonaisuutta, eikä tämä ole järkyttänyt maailmaani suuresti.

Kokonaisuutena E80-seminaari oli hieno kokemus, josta sain paljon kannustusta jatkoa varten. Sain uusia ystäviä ja opin tuntemaan vuoden esikoiskirjailijoita, koin monenlaisia lukukokemuksia ja täysin uuden ympäristön. Toivoin kyllä välillä, että meillä olisi ollut enemmän vapaa-aikaa, koska olisin niin mielelläni mennyt ulos kirjoittamaan ja hyödyntämään upean mielikuvituksellisen lasitaiteen nostattamaa inspiraatiota. Kiitän upeasta, ainutkertaisesta kokemuksesta Pentinkulman päivien järjestäjiä, Väinö Linnan seuraa, Urjalan kuntaa, Nuutajärven lasikylää, E80-seminaarin vetäjiä ja vieraita sekä tietysti upeita esikoiskirjailijakollegoitani, jotka tekivät tuosta helteisestä pitkästä viikonlopusta Urjalassa ikimuistoisen kokemuksen.

Kirjoittaja

Mia Myllymäki

Mia Myllymäki

Mia Myllymäki on kokkolalainen kirjailija, jonka kynä tuottaa monenlaista kummaa tekstiä romaanimittaan ja novelleiksi.

Väkevä mieli on saatavilla verkkokaupassamme:

Väkevä mieli

Romaani
Mia Myllymäen romaani nostaa esiin kysymyksen lääketieteen mahdollisuuksien ja ihmisluonnon synkkien puolien yhteispelistä, vallasta, mielivallasta ja ahneudesta.

Kummalinnun kynästä: Varhaisen historian vaikeudet

Kummalinnun kynästä

Samuli Antila kertoo tutkimusretkistään historiaan.

Molemmat tähän mennessä julkaistuista romaaneistani ja suuri osa novelleistani sijoittuvat historiaan, jopa esihistorialliseen kauteen. Niin mielenkiintoista kuin onkin koluta mahdollisia tapahtumapaikkoja ja etsiä museoista ja pölyisistä kirjastoista epätodennäköisiä aarteita, kuten jonkun harrastajakirjoittajan jokapäiväisen elämän kuvauksia, saattaa päämäärähakuisuus hiukan karsia iloa.

Mitä läheisempää historiaa käyttää kirjoitustensa pohjana, sen enemmän on materiaalia tarjolla. Uudemman ajan historia on toki monimutkaisempaa jo pelkästään sen vuoksi, että kaikkien edellisten aikakausien tapahtumat sisältyvät pakettiin. Jos kirjoittaa esimerkiksi keskiajasta, tulee tapahtumapaikkojen ja henkilöiden lisäksi ajatella maailmaa laajemminkin. Mitä henkilöt tietävät maailmastaan? Mitkä asiat historiasta he tietävät, mitä tajuavat tyystin väärin ja mikä on kadonnut muistista? Miten esimerkiksi Rooman piispa eli paavi vaikuttaa metsäläisen elämään? Latinantaitoinen pappi on ehkä käynyt keski-Euroopassa, talonpoika lähikylässä. Molemmat tietävät paavin käsitteen, mutta se näyttäytyy heille varmasti erilaisena.

Kun etsintä yltää erittäin varhaiseen historiaan, käytettävissä oleva materiaali vähenee. Esimerkiksi Suomessa kivikauden ja pronssikauden taitteesta kirjoittava joutuu nojaamaan kaivausten tuloksiin, irtoesineisiin ja geologisiin tietoihin esimerkiksi rantaviivojen siirtymisestä ja vastaavasta. Kieli- ja tarina-analyysit ovat vaarallista maastoa, sillä ne eivät nojaa materiaaliseen todistusaineistoon, ja ovat vielä avoimempia tulkinnoille kuin esinelöydöt.

Muutkaan eivät meistä kirjoittaneet. Lähimmät kirjoitustaitoiset pitivät täällä vaeltaneita lähinnä taruolentoina, jos edes ajattelivat, että maailma jatkuu vielä kelttien hajanaisten heimomaiden takana.

Sammallahdenmäen pronssikautinen kalmisto. Kuva: Samuli Antila

Joitain valistuneita arvauksia esimerkiksi kansantarinoiden ja lainasanojen kerrostumista voi päätellä. Sanat kirves ja perkele osoittavat jo hyvin varhaisen kosketuksen balttikieliä puhuviin. Vasarakirvesheimot, jotka saapuivat Suomen alueelle kivkauden loppupuolella, olivat ainakin osittain balttiperäisiä. He sulautuivat proto-ugria puhuviin aiemmin paikalle ehtineisiin. On kuitenkin arvauksen varassa, tapahtuiko kielilaina juuri tässä vaiheessa, myöhemmin vai aiemmin. Kirveenkantajat-romaania kirjoittaessani jouduin koko ajan miettimään, kuinka pitkälle menevät päätelmät tuntuvat vielä loogisilta.

Kalliojyrkänne nykyisen Balchikin kaupungin liepeillä Bulgariassa. Kuva: Samuli Antila

Tällä hetkellä etsin vihjeitä pronssikauden lopun maisemista. Suomessa aikakausi oli melko hiljainen, mutta löytyy täältäkin röykkiöhautoja ja harvoja esineitä. Loppujen lopuksi esimerkiksi kivikauteen verrattuna Suomen alueen pronssikausi ei ole edustanut niin suurta kulttuurillista hyppäystä kuin rautaan siirtyminen, koska pohjan perukoilla oltiin täysin tuontipronssin varassa. Korven keskellä esimerkiksi luu, puu ja kivi pysyivät vielä tärkeimpinä materiaaleina. Myöhemmin rautaa löytyi sitten jo paikallisestikin ja esinekulttuurin muutos oli suurempi.

Pronssikaudella pohjoisessa varmasti kulki kuulopuheita jossakin on kaupunkeja ja laajaa kauppaa käyviä yhteiskuntia. Kyliä oli meilläkin päin, mutta kaupungit saati valtakunnat olivat heimoista kansoiksi vakiintuneiden juttuja. Ilma viilentyi ja väkiluku väheni kivikauden lämpimämmistä ajoista ainakin tuhanneksi vuodeksi. Rannikolle tuli uutta väkeä aallottain. Suomen alueella on vähän löytöjä, mutta ne ovat usein saaneet olla rauhassa paikoillaan, koska tilaa on riittänyt. Tämä on tietenkin hyvä juttu esihistoriaa selvittävälle. Joka kohtaa ei ole moneen kerrokseen rakennettu.

Kuparitaljoja kuljetusta ja kauppaa varten Varnan arkeologisesta museosta pronssikaudelta. Kuva: Samuli Antila

Toinen ääripää ovat sitten eurooppalaisen pronssikauden ydinalueet. Olen Kreikassa ja Bulgariassa yrittänyt etsiä jonkinlaista kosketusta pronssikauden loppuun – näkymiin, kulttuuriin ja ympäristöön. Päinvastoin kuin Suomessa, Välimeren alueella kerrostumien runsaus ja ihmisen toiminnan jatkuvuus hukuttavat monin paikoin alleen varhaisemmat kerrostumat. Esimerkiksi klassista roomalaista ja kreikkalaista jälkeä on helppo seurata, mutta varhaisempien aikojen vihjeet saattavat peittyä vuosisatojen toiminnan tuotosten alle.

Varna Bulgarian Mustanmeren rannikolla on hyvä esimerkki tällaisesta tuhansia vuosia täysin tallatusta maastosta, jonka vielä järistykset ja sodat ovat lananneet kerta toisensa jälkeen. Entinen Odessos on nelisentuhatta vuotta vanha kaupunki, mutta ensimmäisenä kylämäistä heimokulttuuria alueella eläneiden proto-traakialaisten jäänteet ovat saaneet päällensä Miletoksen kreikkalaisista lähtien kulttuurikerrostuman toisensa jälkeen. Tällaisissa paikoissa on joskus vaikea suodattaa sitä, mikä on tietylle aikakaudelle kuuluvaa. Rauniot sekoittuvat. Juuri, kun luulee, että nyt löytyi jokin aikaan sopiva kivikumpu, paljastuu seuraavassa hetkessä, että kyseinen kumpu onkin muutaman sata vuotta liian myöhään rakennettu.

Palapeli on joka tapauksessa mukava koettaa ratkaista, kun muistuttaa itselleen, että mikään ei ole helppoa tai yksiselitteistä. Maisematkin vaihtuvat, mutta jotkin asiat pysyvät. Esimerkiksi karsiittikalliojyrkänne kasvustoineen on melko lailla sama nykyään kuin 3200 vuotta sitten. Eläimistö oli laajempi: Euroopassakin oli vielä leijonia, joita enää näkee kivikuvina museoissa. Toisaalta esimerkiksi pääskyt ja lepakot ovat varmasti lennelleet myös miekkojen ja sandaalien aikaan, ennen kuin akhaijit tutustuivat Dionysos-kulttiin traakialaisten parissa. Museoista löytyy tarvekaluja. Eteläisemmästä Euroopasta on myös kirjoitettua historiaa jo hyvin varhaisilta ajoilta. Välillä tietenkin lähteiden luotettavuutta sopii epäillä.

Eikö olisi helpompi kirjoittaa jostain muusta? Toisaalta henkisen aikamatkustuksen palkinnot ovat niin suuret, että ehkä vaiva kannattaa, vaikka kaikki työ ei välttämättä pääse edes kansien väliin. Tulee tunne, että ihan kuin olisi katsonut taas yhden viihdyttävän ja ajatuksia herättävän kauden loputonta sarjaa, jonka ihmisen historia muodostaa.

Kirjoittaja

Samuli Antila

Samuli Antila

Samuli Antila (s. 1976) on Helsinkiin asumaan eksynyt tamperelainen. Majoitusalalla työskentelevältä Antilalta on julkaistu kolme romaania ja novelleja kokoelmissa, lehdissä ja antologioissa.

Antilan tuotannosta esimerkiksi Vasalli on vielä saatavilla verkkokaupassamme:

Vasalli

Romaani
Anton havahtuu Kalevankankaan taisteluiden keskellä ja joutuu mukaan salaperäisen veljeskunnan ikiaikaisiin juonitteluihin. Sotien laineet pyyhkivät yli Suomen. Anton yrittää pysyä hengissä ja ymmärtää, kuka käskee ketä. Löytyykö vastaus ikiaikaisesta Metsästä vai joutuuko Anton metsänpeittoon?

Kummalinnun kynästä: Taniwha karjahtelee Uudessa-Seelannissa

Kummalinnun kynästä

Taru Kumara-Moisio kertoo uunituoreen romaaninsa synnystä.

Tuore romaanini Taniwha on ennen kaikkea romaani peloista; itse asiassa teos on jopa omistettu pelokkaille aikuisille. Olen siinä mielessä kaksijakoinen ihminen, että kokeilen uteliaasti uusia asioita, mutta samalla pelkään aina pahinta. Innostun, pelkään, hermoilen, ryhdistäydyn, syöksyn eteenpäin uutta kohti, ilakoin, sitten taas pelkään ja jännitän – siinäpä minun tapani elää.

Kun muutin perheeni kanssa vuoden 2012 joulun tienoilla puoleksitoista vuodeksi asumaan maapallon toiselle puolelle, olin haljeta innostuksesta ja jännityksestä. Vuorotteluvapaa töistä tuntui mainiolta mahdollisuudelta tutustua vieraaseen kulttuuriin ja keskittyä vihdoin kirjoittamiseen, mutta samalla kauhistelin, mitä kaikkea reissullamme voisi tapahtua. Sopeutuisimmeko perheenä uusiseelantilaiseen elämäntyyliin? Mitä jos ajautuisimme keskenämme riitoihin? Voisiko joku meistä jopa traumatisoitua muutosta? Entä harvenisiko yhteydenpito Suomessa asuviin sukulaisiin? Itseäni rauhoittaakseni kirjasin pelkojani paperille ja koin, että sillä tavalla sain suitsittua niitä.

Kun elämämme Uudessa-Seelannissa oli asettunut uomiinsa, enkä ollut enää yhtä pelokas, kiinnostuin toden teolla polynesialaisista myyteistä. Tutustuin perheeseen, jolla oli maorisukujuuria, ja luin kirjastosta monenlaisia tarinoita muun muassa veijarimaisen puolijumala Mauin seikkailuista. Liityin myös Facebook-ryhmään, joka ohjasi opettelemaan maorin kielen alkeita, ja näin te reo Māori tahditti aamujani. Viilasin päivisin esikoisromaaniani Maan vetovoimaa (Nordbooks, 2014) kustantamokierrokselle, mutta välillä irrottelin huvikseni antamalla Mauin hyppiä näppäimistölleni ja sitä kautta tarinoihini. Syntyi novelleja – ja lopulta Taniwha-käsikirjoituksen ensimmäinen versio.

Kuvaaja: Taru Kumara-Moisio

Taniwhaan olen sulauttanut omia fiilistelyjäni Aucklandin rannoilta ja kaduilta. Toimin myös jonkin verran apulaisena paikallisella alakoululla, joten sikäläinen koulumaailmakin tuli tutuksi ja ujuttautui osaksi käsikirjoitusta. Taniwha on kuitenkin paljon, paljon synkempi tarina kuin omat muistoni Uuden-Seelannin-reissustamme ovat. Minä en kohdannut ketään vaikeuksissa rimpuilevaa, enkä pelastanut ketään. En myöskään rakastunut tulisesti, enkä eronnut. Sen sijaan imin tunnelmia, nautin uusista tuttavuuksista, opiskelin ja kirjoitin sekä näin hurjia unia meren aallokoista.

Niin, Taniwhan alkuidea syntyi oikeista peloistani ja todellisista vaikutelmistani Aucklandissa. Tarina alkoi kuitenkin kunnolla kasvaa vasta, kun päästin päähenkilöt Ellan ja Helin irti omista kokemuksistani: heidän puhetapansa hakivat ensin kauan muotoaan, mutta lopulta mielikuvitukseni kehitti varsin lennokkaasti kummallekin hahmolle itsenäisen kehityskaaren. Käsikirjoituksen työstäminen jatkui vaiheittain Suomeen palaamisemme jälkeen, ja valmis romaani on nyt aika erilainen kuin ihan ensimmäinen versio oli. Pohdiskelin niin sanottua kulttuurista omimista ja keskityin tarinassani tarkastelemaan Uutta-Seelantia nimenomaan suomalaisperheen silmin. Päähenkilöiden iät ja taustat tarkentuivat, ja jopa myyttinen merihirviö Taniwha muutti vielä muotoaan editointikierroksien katveessa.

Toivon, että romaanini on kaikista pelkoasetelmistaan huolimatta lukijoille toivoa herättävä lukukokemus. Kenties se saa naurahtelemaan, tuntemaan myötähäpeää sekä pohtimaan pelkoja ja ylipäätään ihmisyyttä – sitä, millaisia me olemme toinen toisillemme kotimaastamme riippumatta. Uskaltakaa siis rohkeasti tarttua teokseen ja kesyttäkää oma taniwhanne!

Kirjoittaja

Taru Kumara-Moisio

Taru Kumara-Moisio

Taru Kumara-Moisio (s. 1976) on pirkanmaalainen kirjailija sekä teatteri-ilmaisun ja luovan kirjoittamisen opettaja.

Tutustu Taniwhaan verkkokaupassamme:

Kansikuva: taustalla loivat väreillä muodostetut aallot, keskellä saniaisten muodostama ovaali, jonka yläpuolella profiilikuva tytöstä, alla kasvokuva hirviöstä.

Romaani
Taniwha on tragikoominen romaani suomalaisperheen vuodesta Uudessa-Seelannissa. Se kertoo peloista, elämänjanosta sekä maailman kauneudesta ja kauheudesta. Vieraassa ympäristössä tuttujakin kasvoja oppii katsomaan tarkemmin kuin ennen.

Maagisrealistinen tarina pureutuu ihmisyyden ytimeen ja sanoo vähässä paljon: keitä me olemme toisillemme?

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!