Osuuskumma, Author at Osuuskumma

Kevään 2022 Kummalogi

Hyvä lukija,

tervetuloa Osuuskumman kevätkatalogin Kummalogin pariin!

Osuuskumma täyttää vuonna 2022 kymmenen vuotta. Tänä aikana olemme vakiinnuttaneen paikkamme kustannuskentällä. Olemme tuoneet aikuislukijoille suunnatun steampunkin Suomeen, jatkaneet spekulatiivisen fiktion kunniakasta novelliantologiaperinnettä sekä harjoittaneet käännöstoimintaa. Antologioissamme ilmestyneet novellit ovat voittaneet Atorox-palkintoja ja Osuuskumman romaaneja on ollut Kuvastaja-ehdokkaina.

Osuuskumman julkaisuohjelman periaatteet ovat pysyneet koko toimintamme ajan samana. Julkaisemme laadukasta, aikuisille suunnattua spekulatiivista fiktiota. K

ustannusohjelmamme on aina ollut jäsentemme näköinen, ja jäsenistöömme on alusta saakka kuulunut sekä alan konkareita että uransa alussa olevia kirjailijoita. Meillä on ollut ilo toimia paitsi jäsentemme julkaisukanavana, myös ammatillisen osaamisen kehittäjänä.

Juhlavuoden kunniaksi julkaisemme maaliskuussa Kumman kirjoitusoppaan. Opas on suunnattu aloitteleville spekulatiivisen fiktion kirjoittajille, mutta tarjoaa kirjoitusharjoituksia myös kokeneemmalle kirjoittajalle. Kevään proosajulkaisuja ovat Mikko Rauhalan raapalekokoelma ja Reetta Vuokko-Syrjäsen esikoisteos.

Kustantantajan- ja kirjailijantyön suola ovat lukijoiden kohtaaminen ja heiltä saatu palaute. Lukijan käsissä kirjat aloittavat elämänsä ja lähtevät lentoon – Osuuskumman kirjojen ollessa kyseessä lentoonlähtö voi tapahtua niin lohikäärmeen selässä kuin avaruusraketin kyydissä. On myös ollut ilo ja kunnia tavata lukijoita coneissa ja messuilla.

Kiitos kymmenestä yhteisestä vuodesta kuuluu kaikille lukijoillemme!

Oivia lukuhetkiä Osuuskumman kirjojen parissa toivottaa

Osuuskumman hallituksen puheenjohtaja Anni Kuu Nupponen

Lataa tästä: Kummalogi kevät 2022

Novelleja ihmisyydestä, kasvusta ja itsensä etsimisestä

 

 

 

 

Nokkion laulun tieteisnovellit saattelevat lukijansa vaihtoehtoisiin todellisuuksiin ja tuntemattomille planeetoille. Sen sivuilla nähdään myyttisiä olentoja, outoja tapahtumia ja kaupunki, jonka asukkaat elävät taivaanrannassa käyskentelevien jumalien varjossa. Tarinoiden päähenkilöt ovat yksinäisiä taivaltajia, törmäyskurssilla ympäristönsä ja itsensä kanssa. Kun etsii oman polkunsa, voi lopulta löytää totuuden – oli se sitten kaunis tai ruma.

 

Nokkion laulu on ristiinalaisen Anne Leinosen kolmas novellikokoelma ja samalla hänen 20-vuotisen kirjailijanuransa juhlateos. Osa kokoelman tieteisnovelleista on julkaistu aiemmin pienlehdissä ja antologioissa, osa on tätä kokoelmaa varten kirjoitettuja. Leinoselta on julkaistu aiemmin mm. kauhuromaanit Metsän äiti (2017) sekä Katve (2020) sekä kokoelma Pienen rasian jumala. Hän on voittanut parhaalle suomalaiselle tieteis- ja fantasianovellille myönnettävän Atorox-palkinnon kolme kertaa.

 

Kuvaaja: Mia Vänskä

 

“Mitä sinä kaikkein eniten haluat?”

“Olla ihminen, tietenkin.”

 

978-952-7382-19-6 Anne Leinonen: Nokkion laulu. Novellikokoelma. Nidottu. 2021

 

978-952-7382-20-2 Anne Leinonen: Nokkion laulu. Novellikokoelma. epub. 2021

Saatavana Osuuskumman verkkokaupasta.

Samuli Antila: Historian ja spekulatiivisen fiktion rajankäyntiä

Samuli Antila on julkaissut kolmannen romaaninsa Rojuhauta syksyllä 2020. Pitkän linjan kirjoittaja on historiaa ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevien romaaniensa lisäksi julkaissut myös kauhu- ja scifiaiheiset novellikokoelmat. Scifin ja fantasian ystäville Antilan tekstit ovat tuttuja lisäksi useista lehdistä ja antologioista. Nyt selvitetään, millainen mies, kirjailija ja taiteilija on Samuli Antila!

Muistatko, missä ensimmäiset tekstisi ilmestyivät? Miten ylipäätään päädyit kirjoittamaan?

Kirjoittaminen on kulkenut haaveena jo ala-asteelta lähtien. Äikän aineissa esiintyi ihmissusia ja zombieita. Ensimmäinen julkaistu novellini oli Nälkä Voima–lehdessä 2005 – silloin kun vielä julkaisivat novelleja. Kansien väliin pääsin ensi kertaa novellilla Ottelu Pirkanmaan taidetoimikunnan antologiassa Koskessa virtaa mustetta vuonna 2006. Kilpailussa haettiin tekstejä Hämeensillan patsaista ja kymmenen kärki julkaistiin. Bonuksena oli asiantuntijapalaute tekstistä. Kiitos siitä Juha Sirolle, sain jonkinlaista konkretiaa puuhasteluuni.

Kirjoitin noihin aikoihin ensimmäistä vähänkään vakavammin otettavaa romaanikäsikirjoitusta, josta ei lopulta tullut mitään, mutta prosessin myötä päädyin kirjallisuusvaikuttaja Erkki Kiviniemen järjestämälle kirjoituskurssille. Ei siis ihan hukkaan mennyt sekään. Tajusin vihdoin, että ehkä pitää koettaa uudella tekstillä, kun käsillä oleva ei vaikuttanut kantavan. Esihistoria oli aiheena kutkuttanut jo pitkään. Olin monta vuotta hahmotellut ajatusta kirjasta, jossa tapahtumat sijoittuvat kivikauteen. Ankaran oppimisprosessin ja pään seinään lyömisen kautta Kirveenkantajat alkoi hahmottua.

Ensijulkaisuni varsinaisilla spefikentillä oli Usva-verkkolehdessä 2009. Novelli ”Pinta” pääsi kilpailun kautta mukaan. Samoihin aikoihin julkaisin mikrokustantamoni Hauenleuan kautta ensimmäisen novellikokoelmani Tasoristeys. Vähitellen seurasi antologioita ”uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion” liikeen ja kaiken maailman spefiyhdistysten kanssa. Esikoisromaani Kirveenkantajat ilmestyi vihdoin Osuuskummalta 2013.

Kauhu ja historia ovat scifin ohella olleet sinulla ainakin vuosikymmenen ajan kirjoittajana mukana. Mistä historiaharrastuksesi sai alkunsa, ja miten se ilmenee elämässäsi?

Kiinnostukseni historiaan heräsi vissiin päiväkodissa. Jo ala-asteella luin paljon kaikkea, missä missä miekat kolisivat tai muinaiset papit langettivat kirouksia temppeleissä. Vakavampi, tai siis faktapohjaisempi kiinnostus historiaan kehittyi siinä ohessa. Vaikka en lapsena paljon päässytkään matkustelemaan, näin sentään kotimaassa runsaasti kaikenlaista vanhaa ja kiinnostavaa. Lukiolaisesta lähtien tuli sitten matkusteltua laajemmin ja nähtyä ns. suurten kulttuurien jäänteitä.

Nykyään pidän edelleen järkälekasoista ja synkistä holveista. Jälkikasvukin on mukava raahata vaikka keskellä metsää kohoavalle linnavuorelle hyttysten syötäväksi ja pitää oikein perusteellinen ja opettava monologi haukotustaan pidätteleville varhaisteineille.

Kreikan saaristo on se alue maailmasta, jota olen viime vuosina oppinut arvostamaan. Lapsetkin on helpompi saada kuuntelemaan innostunutta jaaritusta, kun pääsee lopulta snorklaamaan. Matkustan myös jonkin verran yksin. Tai siis matkustin, ennen kuin tämä kulkutauti sai maailman polvilleen. En matkustellut usein, mutta riittävästi. Muinaisilla akropoleilla käyskentelyyn en kyllästy varmaan ikinä.

Ensimmäinen Osuuskumman kautta julkaisema teoksesi oli Kirveenkantajat. Esikoisteoksesta totesi mm. Harri Erkki (Portti 1/2014), että ”Parasta Antilan teoksessa ovat ihmiset. Jokainen hahmo tuntuu aidolta ja oikealta”. Miten tämä esihistoriaan sijoittuva teos sijoittuu tuotantoosi, joka käsittää isolta osaltaan historiallista fiktiota?

Ensimmäinen välähdys Kirveenkantajista iski mieleen jo vuonna 2000. Istuin Tarton yliopistossa itämerensuomalaisten kielten luennolla ja ihmettelin varhaisten aikojen ilmiöitä. Toki Suomessakin esihistoriaa olin tullut ajatelleeksi, mutta jotenkin Suomenlahden toiseen puoleen tutustuminen oikein herätti. Yliopisto jäi kesken, palasin Suomeen ja opiskelin hätäpäissäni majoitusalalle. Kivikautisen romaanin ajatus painui pinnan alle muhimaan.

Lopulta aloin kirjoittaa ensimmäistä versiota, joka kärsi pöhötaudista ja rakenteen epävakaudesta. Voisi sanoa, että Kirveenkantajia useiden vuosien aikana tuhratessa opin samalla kirjoittamaan kunnolla. Kun olin ajanut itseni umpikujaan, oli varsinkin Anne Leinosen apu korvaamatonta, on toki ollut usein sen jälkeenkin.

Kirveenkantajien kirjoittaminen oli niin pitkä ja monisyinen prosessi, että tuntui epätodelliselta, kun Osuuskumma sen vihdoin julkaisi. Se myös vahvisti ajatusta, että voin kirjoittaa ihan mistä huvittaa, vaikka sitten kivikaudesta.

 

Seuraava romaanisi Vasalli nousi parhaalle kotimaiselle fantasiateokselle myönnettävän Kuvastaja-palkinnon ehdokaslistalle. Tarinoissasi on usein mukana sotaväkeen liittyviä aiheita ja henkilöitä. Tuleeko tämä aihevalinta historiaharrastuksesta, vai jotain muuta kautta?

Sota on niin käsittämätön, mutta historiaa valtavasti muovannut asia, että se on aina kiinnostanut. Sota paljastaa lahjomattomasti ihmisluonnon kaikessa alastomuudessaan. Se on hirveää, mutta en koe itseäni pasifistiksikaan. Si vis pacem, para bellum, eli jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Sota ei tule varmaan koskaan täysin katoamaan ihmisluonnosta, vaikka kivahan se olisi, jos katoaisi.

Oma inttiaika ei hirveästi jättänyt työkaluja. Tottakai tutustuminen alan käytänteisiin rauhan aikana avasi joitain ajatuskulkuja, mutta enemmän kosketuspintaa aiheeseen olen saanut lukemalla ja kuuntelemalla veteraanilähteitä, joita mun ikäpolveen kuuluvilla olivat tärkeimpänä omat isovanhemmat.

Tuorein teos Rojuhauta kuvaa tamperelaisia nuoria aikuisia ei-niin-kultaisella 1990-luvulla. Mitä Tampere merkitsee sinulle kirjoittajana?

Asuin lapsena naapurikunta Kangasalla. Tampereella oli mummola, jossa tuli asuttua useampikin pätkä eri vaiheissa lapsuutta ja nuoruutta. Koiviston ajan Kangasala oli melko nihkeä ympäristö. Tuntui, että kaikki hieno tapahtui kaupunginrajan toisella puolen. Lukioni kävin Tampereella, harrastukset olivat suureksi osaksi aina olleet siellä ja lopulta kaikki kaveritkin. Villit nuoruusvuodet ja Suomen tointuminen lamasta yhdistyivät mielessäni sinne.

Kirjoittamiseen tämä aika tietysti vaikutti. Lähinnä tuli olo, että sellaistakin voi tehdä. Turussa ja Tartossa meni muutama vuosi välissä, mutta paluu Tampereelle nykyisen ex-vaimon kanssa 2001 oli selvästi paluu kotiin. Kirjoittamisen konkretisoituminen haaveista todellisuudeksi tapahtui näinä Tampereen vuosina. Sain opetusta, harjoittelin ja vähitellen kehityin.

Kun muutimme Helsinkiin 2009 töiden perässä, muodostui Tampereesta jonkinlainen henkilökohtainen aika- ja ideakapseli. Kaupunkiin sai tarvittavaa etäisyyttä, jotta sitä pystyi käsittelemään teksteissä jollakin tapaa objektiivisemmin.

En tiedä, palaanko Tampereelle enää asumaan. Se jää nähtäväksi. Aiheena se ja muu Pirkanmaa tulee kuitenkin varmasti vielä teksteissäni esiintymään.

Kumpi on sinulle läheisempi lajina, romaani vai novelli?

Ennen olin varma, että novelli. Mitä vanhemmaksi käy, ja mitä vähemmän tulee sellaisia tiiviitä kuningasideoita, joita hyvä novelli tarvitsee, sitä helpompaa on kirjoittaa pitkää tekstiä.

Sanoisin, että nykyään romaani, mutta tilanne voi toki jälleen muuttua.

Lopuksi: harrastat kalastusta. Millaista vastapainoa kalastus on kirjoittamiselle?

Kalastus on erilaista puuhaa kuin muut harrastukseni. Esimerkiksi kirjoittaminen ja kamppailulajit, joiden parissa olen touhunnut monta vuotta elämästäni, ovat olleet keskittymistä vaativia ja kovin päämäärällisiä harrasteita. Kalastus on ollut lapsesta asti sellaista rennompaa touhua.

En ole kovin hyvä kalastaja. En koe, että mun pitäisi omistaa isoa moottorivenettä ja uistella kuudella vavalla. Aina ei tule evääkään. Onpahan tekosyy soudella järvellä ja joskus saa vallan kuhaa ruokapöytään. Lapset ja kalastus on myös ihan toimiva yhdistelmä – silmät irti älylaitteista ja vesille.

 

Kiitos vastauksista!

Juhlavuoden julkaisut käynnistyvät kauhulla ja jännityksellä

Anne Leinosen tuotannossa luonto on aina läsnä – ja se hengittää. Hän näkee maaseudun yhteisönä, joka on samanaikaisesti vapauttava ja ahdistava, mutta jonka voi voittaa puolelleen omalla asenteellaan. Uudessa romaanissa kuljetaan luonnon helmaan, painajaisiin ja katveeseen.

 Kirjailija Anne Leinonen viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlavuottaan. Häneltä on julkaistu 20 erilaista teosta ja runsaasti novelleja erilaisissa julkaisuissa. Tuorein teos on juuri ilmestynyt Katve, joka on itsenäinen jatko-osa vuonna 2017 ilmestyneelle Metsän äidille (Atena). Katveessa päähenkilö Tapani palaa lapsuutensa maisemiin hoitamaan sairasta Eira-tätiään, jota kyläläiset pitävät noitana. Metsän äidissä puolestaan Riina palaa kotimaisemiin kohtaamaan selvittämättömiä asioita. Menneisyys vetää päähenkilöitä puoleensa ratkaisemaan jotain tai oppimaan jotain itsestään. Kirjailija näkee molemmissa teoksissa paluun jonnekin ja samanaikaisesti paon jostakin.

– Molemmilla päähenkilöillä on myös trauma tai henkilökohtainen ongelma, joka ajaa heidät rajatilaan, Leinonen kertoo.

Hän tiesi jo Katvetta aloittaessaan tapahtumien sijoittuvan Vihainperän viereen ja henkilögallerian olevan osittain sama kuin Metsän äidissä, mikä helpotti yhdistävien yksityiskohtien lisäämistä. Katveen tarina on saanut edetä myös omalla painollaan, eikä Leinonen ole halunnut jäädä liikaa miettimään sitä, istuuko sen ”magia” täsmällisesti yksiin Metsän äidin kanssa.

Leinonen kertoo, että Katve alkoi hahmottua, kun hän viimeisteli Metsän äitiä. Kimmokkeena toimi silloisen kustannustoimittajan kannustus siitä, että Vihainperällä riittää kerrottavaa ja olisi mielenkiintoista lukea tarina miehen näkökulmasta.

Metsän äitiä lukeneet muistanevat, että metsää ja mystisiä voimia kuvattiin miehille vaarallisiksi. Siinä missä Riina pääsi sisään yhteisön kuvioihin, Tapani on selkeämmin ulkopuolinen – ja muiden ohjattavissa, vaikkakin hän yrittää pyristellä eteenpäin, Leinonen sanoo.

Katveen minäkertoja oli Leinoselle alusta saakka ainoa oikea tapa kertoa kirjan tarina, ja se asetti suunnitteluun omat haasteensa. Tapani on vähän sulkeutunut kertoja mutta ei kuitenkaan varsinaisesti epäluotettava. Leinonen kuvaa hahmojaan rikkinäisiksi persooniksi, jotka hakevat elämälleen parempaa jalansijaa, jolta ponnistaa eteenpäin. Hahmot ovat jonkinasteisia rajatapauksia, koska he näkevät asioita, joita muut välttämättä eivät näe.

– He työstävät sovitettavia asioita ja tekevät uusia virheitä. En halua päästää henkilöitä liian helpolla, Leinonen sanoo.

Metsän äidin ja Katveen maisemista ja tunnelmista viehättyneille lukijoille luvassa on iloisia uutisia, sillä Leinonen paljastaa hahmotelleensa jo mielessään kolmatta kirjaa, joka on rytmiltään edeltäjiään nopeatempoisempi. Siinä Metsän äidissä ja Katveessa vilahtaneet mystiset voimat pääsevät kunnolla valloilleen.

– Haluan myös antaa äänen henkilölle, joka on edellisten osien tavoin ristiriitainen, ja ehkä vielä muutamaa asetta syvemmällä liejussa kuin Metsän äidin Riina ja Katveen Tapani. Jos kirjalle pitäisi antaa tunnelman perusteella väri, se olisi kuivuneen veren punainen.

 

Yhteisöllisyyden edistäjä

Leinonen tunnetaan paitsi kirjailijana myös kustannustoimittajana, mentorina ja kirjailijoita yhdistävien Usvaleirien emäntänä. Moni kotimaisista spefikirjailijoista mainitsee hänet kiitospuheissaan. Uusille tulokkaille Leinosella on tarjota kaksikin neuvoa. Ensimmäinen on ”uskalla epäonnistua”.

– Mikään ei tapa luovuutta tehokkaammin se, jos asettaa riman liian korkealle tai kuvittelee, että tilaisuuksia olisi vain yksi.

Toiseksi Leinonen kehottaa kysymään neuvoa vanhoilta konkareilta ja kuuntelemaan, mitä heillä on sanottavana. Näin voi saada ripauksen arvokasta kokemusta, jota vanhat tekijät jakavat mielellään. Toisinaan ”jäärät” saattavat olla neuvoissaan liiankin ehdottomia, ja silloin kannattaa tarvittaessa asettaa neuvot omiin mittasuhteisiinsa ja kuunnella omia vaistojaan. Leinonen huomauttaa, että on lukuisia tapoja kirjoittaa ja jokaisen on etsittävä itselleen sopivat menetelmät ja aiheet.

 

Työtä kotimaisen spekulatiivisen fiktion eteen ovat tehneet Leinosen lisäksi useat toimijat, niin henkilöt kuin yhdistyksetkin. Leinonen tunnistaa tieteis- ja fantasiakirjallisuuden kirjoittajat omanlaiseksi heimokseen, jota yhdistää mielenkiinto marginaaliseksi koettuun kirjallisuudenlajiin ja tarinaperinteeseen. Leinonen uskoo, että marginaalisuuden synnyttämä ulkopuolisuuden tunne on yhdistänyt ja tulee jatkossakin yhdistämään ihmisiä.

– Me luemme toistemme käsikirjoituksia, annamme palautetta ja kannustusta, perustamme kirjallisia liikkeitä ja ideoimme yhteisponnistuksia. Kyllä siitä kannustuksesta väistämättä jotakin syntyy!

 

 Näkymiä rajapyykiltä

Kirjailijaksi tullaan eri tavoilla, kirjailijuus asettuu syvälle ihmiseen eikä poistu kovin helpolla. Suhde kirjailijuuteen ja kirjoittamiseen voi kuitenkin muuttua ajan myötä. Leinonen kokee saavuttaneensa jonkinlaisen sisäisen rajapyykin. Hänellä on työjonossa viisi romaania, eikä ideoita puutu, mutta jatkossa häneltä huomiota vaativan tarinan täytyy se ansaita.

– Tästä eteenpäin tulee todennäköisesti mietittyä tarkemmin, mihin aikaansa käyttää, sillä aika on rajallinen ja muu elämäkin asettaa esteitä ja hidasteita, Leinonen sanoo.

Tuotteliaisuus on osa Anne Leinosen mystistä viehätysvoimaa, ja hänen uralleen mahtuu roppakaupalla mitä hienompia tekstejä ja ideoita. Leinonen kertoo, että joskus uusi idea kiilaa muiden edelle ja vie kirjoitustilan saman tien. Useimmiten hän kuitenkin tarttuu tarinaan, jota on ehtinyt pyöritellä päässään pitempään, jopa kymmenen vuotta. Tarinat rakentuvat kerrostamalla ja yhdistelemällä asioita toisiinsa. Hyvän tarinan kehkeytyminen vaatii Leinosen mielestä vähintään kolme erillistä ideaa tai elementtiä.

Katveessa esimerkiksi nuo elementit ovat kuolevan ihmisen taikuus, mysteeri puhelimen päässä ja valheellinen rikos.

Kaikki julkaistut kirjat muodostavat suuremman kokonaisuuden, niin kutsutun kirjallisen kentän. Kullakin kirjalla on tuossa kaikkien kirjojen äärettömässä kirjastossa ”oma tilansa”, johon se säteilee aikakautensa tyypillisiä teemoja, aihepiirejä ja kerrontaratkaisuja. Leinonen toivoo, että tästäkin aikakaudesta jää leima aikakirjoihin.

– Jokainen kirjailija toivoo jättäneensä jonkinlaisen vaikutuksen myös kirjalliseen kenttään, löytäneensä lukijoita ja vaikuttaneensa heihin. Toivon, että minun teokseni voivat osaltaan sekä herättää ajatuksia ja saada lukijan pohtimaan muun muassa suhdettaan ympäristöön ja yhteisöihin. Sekä olla rohkaisuna ja esimerkkinä kerronnasta, jossa genrerajoja voidaan rikkoa, Leinonen sanoo.

Kirjailijan kammiosta on kypsymässä runsaasti satoa: kesällä on tulossa jännittävä, maailmanloppuun ja viruksiin vivahtava äänikirja, syksyllä scifiseikkailu lapsille sekä kollegan kanssa kirjoitettu fantasian kirjoitusopas nuorille. Sitä mukaan kun projektit valmistuvat, kirjailija mielii jo uusien kaunokirjallisten tekstien pariin.

Nuorelle Annelle, joka 20 vuotta sitten aloitti uransa, kirjailija sanoisi näin: – Tee asiat suurin piirtein niin kuin olet tehnyt. Harhapolkuja on tullut talsittua, mutta ne harhapolutkin ovat olleet hyviä ja tarpeellisia kirjailijan kehityksen kannalta.

Hyvää juhlavuotta, Anne!

Haastattelu: Mia Myllymäki

 

Katveen näyteteksti

 

Osta Katve:

https://holvi.com/shop/osuuskumma/product/49deb6f6460e45d44a9d66a450071b0f/

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!